Eve Hietamies, Tarhapäivä
Urhoa odotellessa lukasin (juuri äitiytyneen ystäväni suosittelusta) Hietamiehen Yösyöttö romaanin. Se osui ja upposi. Esikoisensa kanssa yksin jääneen Antin tarina oli hauska ja koskettava. Ja liippasi niin läheltä. Taisin lukasta sen yhdessä yössä, josta itkin puolet. Käsittääkseni sen on lukenut aika moni muukin esikoistaan odottava tuleva äiti sekä isä. Ja tykänny.
Itsenäisenä tarinanakin toimivaa jatko-osaa, eli Tarhapäivää etsin pokkarina jonkin aikaa. Tuntui olevan suosittu, tai liian pieni painos, koska oli joka paikassa loppu. Löytyi kuitenkin ja nyt Hilkkaa odottaessani luin jatko-osan.
Tämäkin tarina oli helppo lukuinen, meni yhdessä päivässä. Tosin tällä kertaa ilman kyyneleitä. En nimittäin päässyt ollenkaan samallalailla tunteella mukaan tarinaan kuin Yösyötössä. Ehkä sitä on kyynistynyt parissa vuodessa, tai sitten juoni ei vain koskettanut. Antti oli edelleen symppis. Mutta jokin ei vain natsannut. Tai sitten odotin liikaa, koska Yösyötöstä olin saanut niin paljon.
Mutta tulipahan luettua. Ja opinhan mä varmasti tästäkin jotain uutta. En vaan enää muista mitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti