The Rosie Project by Graeme Simsio
Koska lapset alkavat hiljalleen leikkiä leikkipaikoilla keskenään, voin minä välillä jopa lukea siellä kirjaa! Jihuu! Koska touhu on kuitenkin melko katkonaista, olen todennut leikkikentälle parhaiten sopiviksi kesäkirjoiksi kaikenlaiset ihanaiset Chicflick teokset.
Viimeisimpänä lukemistossa oli australialaisen Graeme Simsion The Rosie Project. Kirja valikoitui hieman hassusti. Ostin sen nimittäin ensin käännettynä saksaksi, mutta luin lopultakin myös englanninkielisen version. Ihan vaan sen vuoksi, että varmistin ymmärtämisen tason.
Tarina itsessään on mielestän melko viihdyttävä. Päähenkilön pakkomielteiden seuraaminen on melkoisen hupaisaa, joskin samaistuminen on vaikeaa. Nauraa sai kuitenkin, ja se tässä pääasia oli. Juoni lyhykäisesti kertoo pakkomielteisen genetiikan tutkijan vaimonhankinta-projektista, jossa kaikki ei tietenkään mene suunnitellusti. Tapahtuma paikkana Melbourne ja englanninkielinen versio oli ihanan australialainen. Suosittelen kevyeksi kesäluettavaksi!
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
tiistai 19. toukokuuta 2015
Kaikki mitä rakastin
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Kun tässä nyt innostus kirjoittamiseen on löytymässä, niin päivitellään nyt tätäkin blogia. Lukeminen on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän sivuosassa, mutta muutamia kirjoja nyt kuitenkin joka kuukausi.
Aloitan kuitenkin kirjalla jota en ole edes saanut vielä luettua loppuun.Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on ainakin ensimmäiseltä osaltaan hieno kirja. Intohimoisesti taiteesta ja siinä ympäristössä New Yorkissa elävistä ihmisistä kertova teos. Ainakin teoksen ensimmäinen osa on hyvin kirjoitettu, ja myös Kristiina Rikmanin käännös on hieno. Lukeminen on helppoa, ja pohdinta siitä mitä 70- ja 80-luvun newyorkilaisen päässä mahtoi pyöriä on mielekästä. Ajallisesti ei niin pitkä aika, mutta maailmallisesti kuitenkin. Teksti siis on klassisesti myös ajatuksia herättävää.
Sitten alkoi romaanin toinen osa ja käsittämätön tragedia ottaa osaa hienoon tarinaan. Mä pystyin lukemaan vielä vähän eteenpäin, kyynelten läpi. Kuvaavaa on se että luin iltasella toista osaa varmaan reilut 80 sivua ja itkin niin paljon, että heräsin yöllä valtavaan päänsärkyyn. En pystynyt enää jatkamaan. Vaikka kirja ei todellakaan ole raaka, tai väkivaltainen, vaan oikeasti hieno kuvaus menetyksestä. Ja varmasti ansaitsisi loppuun luvun. Mutta mulla soi päässä vain Maarit Hurmerinnan Lainaa vain, enkä pystynyt enää jatkamaan. Vaikka toivo menetyksen ylipääsemisestä oli jo vilkahtanut tekstissä vahvasti.
Kun tässä nyt innostus kirjoittamiseen on löytymässä, niin päivitellään nyt tätäkin blogia. Lukeminen on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän sivuosassa, mutta muutamia kirjoja nyt kuitenkin joka kuukausi.
Aloitan kuitenkin kirjalla jota en ole edes saanut vielä luettua loppuun.Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on ainakin ensimmäiseltä osaltaan hieno kirja. Intohimoisesti taiteesta ja siinä ympäristössä New Yorkissa elävistä ihmisistä kertova teos. Ainakin teoksen ensimmäinen osa on hyvin kirjoitettu, ja myös Kristiina Rikmanin käännös on hieno. Lukeminen on helppoa, ja pohdinta siitä mitä 70- ja 80-luvun newyorkilaisen päässä mahtoi pyöriä on mielekästä. Ajallisesti ei niin pitkä aika, mutta maailmallisesti kuitenkin. Teksti siis on klassisesti myös ajatuksia herättävää.
Sitten alkoi romaanin toinen osa ja käsittämätön tragedia ottaa osaa hienoon tarinaan. Mä pystyin lukemaan vielä vähän eteenpäin, kyynelten läpi. Kuvaavaa on se että luin iltasella toista osaa varmaan reilut 80 sivua ja itkin niin paljon, että heräsin yöllä valtavaan päänsärkyyn. En pystynyt enää jatkamaan. Vaikka kirja ei todellakaan ole raaka, tai väkivaltainen, vaan oikeasti hieno kuvaus menetyksestä. Ja varmasti ansaitsisi loppuun luvun. Mutta mulla soi päässä vain Maarit Hurmerinnan Lainaa vain, enkä pystynyt enää jatkamaan. Vaikka toivo menetyksen ylipääsemisestä oli jo vilkahtanut tekstissä vahvasti.
maanantai 4. marraskuuta 2013
Tarhapäivä
Eve Hietamies, Tarhapäivä
Urhoa odotellessa lukasin (juuri äitiytyneen ystäväni suosittelusta) Hietamiehen Yösyöttö romaanin. Se osui ja upposi. Esikoisensa kanssa yksin jääneen Antin tarina oli hauska ja koskettava. Ja liippasi niin läheltä. Taisin lukasta sen yhdessä yössä, josta itkin puolet. Käsittääkseni sen on lukenut aika moni muukin esikoistaan odottava tuleva äiti sekä isä. Ja tykänny.
Itsenäisenä tarinanakin toimivaa jatko-osaa, eli Tarhapäivää etsin pokkarina jonkin aikaa. Tuntui olevan suosittu, tai liian pieni painos, koska oli joka paikassa loppu. Löytyi kuitenkin ja nyt Hilkkaa odottaessani luin jatko-osan.
Tämäkin tarina oli helppo lukuinen, meni yhdessä päivässä. Tosin tällä kertaa ilman kyyneleitä. En nimittäin päässyt ollenkaan samallalailla tunteella mukaan tarinaan kuin Yösyötössä. Ehkä sitä on kyynistynyt parissa vuodessa, tai sitten juoni ei vain koskettanut. Antti oli edelleen symppis. Mutta jokin ei vain natsannut. Tai sitten odotin liikaa, koska Yösyötöstä olin saanut niin paljon.
Mutta tulipahan luettua. Ja opinhan mä varmasti tästäkin jotain uutta. En vaan enää muista mitä.
Urhoa odotellessa lukasin (juuri äitiytyneen ystäväni suosittelusta) Hietamiehen Yösyöttö romaanin. Se osui ja upposi. Esikoisensa kanssa yksin jääneen Antin tarina oli hauska ja koskettava. Ja liippasi niin läheltä. Taisin lukasta sen yhdessä yössä, josta itkin puolet. Käsittääkseni sen on lukenut aika moni muukin esikoistaan odottava tuleva äiti sekä isä. Ja tykänny.
Itsenäisenä tarinanakin toimivaa jatko-osaa, eli Tarhapäivää etsin pokkarina jonkin aikaa. Tuntui olevan suosittu, tai liian pieni painos, koska oli joka paikassa loppu. Löytyi kuitenkin ja nyt Hilkkaa odottaessani luin jatko-osan.
Tämäkin tarina oli helppo lukuinen, meni yhdessä päivässä. Tosin tällä kertaa ilman kyyneleitä. En nimittäin päässyt ollenkaan samallalailla tunteella mukaan tarinaan kuin Yösyötössä. Ehkä sitä on kyynistynyt parissa vuodessa, tai sitten juoni ei vain koskettanut. Antti oli edelleen symppis. Mutta jokin ei vain natsannut. Tai sitten odotin liikaa, koska Yösyötöstä olin saanut niin paljon.
Mutta tulipahan luettua. Ja opinhan mä varmasti tästäkin jotain uutta. En vaan enää muista mitä.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Nainen katolla
Maija Vilkkumaa, Nainen katolla
Olen ollut Maija Vilkkumaan musiikin ystävä jo tovin. (Kiitos entisen kämppikseni!) Sanoitukset ovat kolahtaneet ja tuntuneet aina kovin ajankohtaisilta. Ja nokkelilta. Jopa omaan elämään sopivilta.
Niinpä tartuin innosta pinkeänä Vilkkumaan esikoisteokseen Nainen katolla, joka on ilmestynyt tänä vuonna. Suuret odotukset, jotka teos pyrki kovasti myös täyttämään.
Tarina itsessään kertoo muutaman ihmisen elämänkohtaloiden yhteen lomittautumisesta. Haaveileva kotiäiti, fooruminatsi, nuori anarkisti, juorutoimittaja ja pelialanyrittäjä. Kaikkien teot ja tekemättäjättämiset verkostuvat keskenään. Juoni sinällään ei multa saa mitään erityisen suurta hehkutusta. Osa hahmoista on aika kliseisiä, mutta niinhän ihmiset ovat. Ainakin jos niitä halutaan käyttää Vilkkumaan tyylisesti ajatusten välittäjinä, ei niinkään toimintahahmoina.
Mistä tykkäsin erityisesti on Vilkkumaan oivaltavuus. Ihan kuin välillä olisin elänyt jossain laulun sanoituksissa tai Ylen pyöreässä pöydässä. Tai siltä musta tuntuu. Kun en päässyt yli kirjailijan hahmosta. Mut ei se haittaa, koska pidän Vilkkumaasta. Hän on fiksu, ja ajattelevainen. Ja pirun oivaltava. Aihepiirit joita kirjassa käsitellään ovat ajankohtaisia, lähestyttäviä ja hienosti käsitelty.
Tykkäsin.
Olen ollut Maija Vilkkumaan musiikin ystävä jo tovin. (Kiitos entisen kämppikseni!) Sanoitukset ovat kolahtaneet ja tuntuneet aina kovin ajankohtaisilta. Ja nokkelilta. Jopa omaan elämään sopivilta.
Niinpä tartuin innosta pinkeänä Vilkkumaan esikoisteokseen Nainen katolla, joka on ilmestynyt tänä vuonna. Suuret odotukset, jotka teos pyrki kovasti myös täyttämään.
Tarina itsessään kertoo muutaman ihmisen elämänkohtaloiden yhteen lomittautumisesta. Haaveileva kotiäiti, fooruminatsi, nuori anarkisti, juorutoimittaja ja pelialanyrittäjä. Kaikkien teot ja tekemättäjättämiset verkostuvat keskenään. Juoni sinällään ei multa saa mitään erityisen suurta hehkutusta. Osa hahmoista on aika kliseisiä, mutta niinhän ihmiset ovat. Ainakin jos niitä halutaan käyttää Vilkkumaan tyylisesti ajatusten välittäjinä, ei niinkään toimintahahmoina.
Mistä tykkäsin erityisesti on Vilkkumaan oivaltavuus. Ihan kuin välillä olisin elänyt jossain laulun sanoituksissa tai Ylen pyöreässä pöydässä. Tai siltä musta tuntuu. Kun en päässyt yli kirjailijan hahmosta. Mut ei se haittaa, koska pidän Vilkkumaasta. Hän on fiksu, ja ajattelevainen. Ja pirun oivaltava. Aihepiirit joita kirjassa käsitellään ovat ajankohtaisia, lähestyttäviä ja hienosti käsitelty.
Tykkäsin.
tiistai 15. lokakuuta 2013
Minun suomalainen vaimoni
Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni.
Yöpöydälläni on aloitettuna varmaan 10 teosta. Mikään niistä ei vaan jaksa kiinnostaa loppuun asti.
Kun illalla aina väsyttää, eikä keskittyminen riitä.
Mut sitten nappasin lainaksi saadun pikku pokkarin. Ja päätin että väsytti tai ei, joka päivä on valvottava kymppiin asti. Eli sain kirjan jopa luettua!
Ja hauskahan se oli. Tämä minun suomalainen vaimoni. Pieni saksalainen rakkauden tunnustus Suomelle (ja vaimolleen) Ja tarina vielä liippasi jotenkin niin läheltä. Mies kotoisin Badenista (eli nykyisestä Baden-Wurttenbergistä, missä me asutaan nyt), opiskelut vaimolla Turussa, ja vielä yhteinen Erasmus vuosi Espanjan Andalusiassa. Niin kai jo sen takia mua nauratti ja hykerrytti. Ehkä vähän jopa kosketti.
Tosin on kyllä todettava, että nyt muutaman tälläisen ulkolaisen Suomesta kirjoittaman kirja lukeneena, alkaa hieman kliseet ärsyttämään. Vaikka onhan Suomi toki aika kliseinen, suomalaiselle ainakin. Marimekkoa ja Iittalaa. Helvetin kylmä talvi. Pitkään pimeää. Ja paljon metsää. Ja hulavattomasti käyttäytyvät naiset kesä yössä.
Yöpöydälläni on aloitettuna varmaan 10 teosta. Mikään niistä ei vaan jaksa kiinnostaa loppuun asti.
Kun illalla aina väsyttää, eikä keskittyminen riitä.
Mut sitten nappasin lainaksi saadun pikku pokkarin. Ja päätin että väsytti tai ei, joka päivä on valvottava kymppiin asti. Eli sain kirjan jopa luettua!
Ja hauskahan se oli. Tämä minun suomalainen vaimoni. Pieni saksalainen rakkauden tunnustus Suomelle (ja vaimolleen) Ja tarina vielä liippasi jotenkin niin läheltä. Mies kotoisin Badenista (eli nykyisestä Baden-Wurttenbergistä, missä me asutaan nyt), opiskelut vaimolla Turussa, ja vielä yhteinen Erasmus vuosi Espanjan Andalusiassa. Niin kai jo sen takia mua nauratti ja hykerrytti. Ehkä vähän jopa kosketti.
Tosin on kyllä todettava, että nyt muutaman tälläisen ulkolaisen Suomesta kirjoittaman kirja lukeneena, alkaa hieman kliseet ärsyttämään. Vaikka onhan Suomi toki aika kliseinen, suomalaiselle ainakin. Marimekkoa ja Iittalaa. Helvetin kylmä talvi. Pitkään pimeää. Ja paljon metsää. Ja hulavattomasti käyttäytyvät naiset kesä yössä.
maanantai 7. lokakuuta 2013
Liitto
Tuomas Kyrö, Liitto.
Okei, heti alkuun on myönnettävä jotain. Olin jotenkin luokitellut Kyrön kokonaan Mielensäpahoittajan mukaan. Se oli ensimmäinen häneltä kuulleeni teos, joten en ajatellut häntä näin rikkaaksi kirjoittajaksi. Enemmänkin koomikoksi. Tai ehkä enemminkin hyvin kevyeksi kirjailijaksi. Mutta mieli muuttuu.
Liitto on Kyrön alkutuotantoa. Ilmestynyt jo vuonna 2005. Kertoo hyvin omasta kirjallisuustietämykseni tasosta etten todellakaan tälläsestä tiennyt. Pieni helmi kuitenkin. Mieleen tulee kuvailevana sanana rujo. Tarinan ihmiset olivat jotenkin niin lähestyttäviä. Uskottavia. Mutta aikakausi ja tapahtumat tekivät heistä kuitenkin uhrimaisia. Uhrimaisia? Onko se edes adjektiivi. Huono arvostelu tämä on kun en saa ajatustani ulos kauniisti.
Pidin kuitenkin tarinasta kovasti. Välillä lukiessa tosin rintaa hieman kiristi, ja olisin toivonut pientä toivoa ja onnea myös tarinan päähenkilöille. Mutta harvoin se elämässä taitaa niin mennä.
Lisäpisteitä Urhosta.
Okei, heti alkuun on myönnettävä jotain. Olin jotenkin luokitellut Kyrön kokonaan Mielensäpahoittajan mukaan. Se oli ensimmäinen häneltä kuulleeni teos, joten en ajatellut häntä näin rikkaaksi kirjoittajaksi. Enemmänkin koomikoksi. Tai ehkä enemminkin hyvin kevyeksi kirjailijaksi. Mutta mieli muuttuu.
Liitto on Kyrön alkutuotantoa. Ilmestynyt jo vuonna 2005. Kertoo hyvin omasta kirjallisuustietämykseni tasosta etten todellakaan tälläsestä tiennyt. Pieni helmi kuitenkin. Mieleen tulee kuvailevana sanana rujo. Tarinan ihmiset olivat jotenkin niin lähestyttäviä. Uskottavia. Mutta aikakausi ja tapahtumat tekivät heistä kuitenkin uhrimaisia. Uhrimaisia? Onko se edes adjektiivi. Huono arvostelu tämä on kun en saa ajatustani ulos kauniisti.
Pidin kuitenkin tarinasta kovasti. Välillä lukiessa tosin rintaa hieman kiristi, ja olisin toivonut pientä toivoa ja onnea myös tarinan päähenkilöille. Mutta harvoin se elämässä taitaa niin mennä.
Lisäpisteitä Urhosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)