Kalle Isokallio: Vapaa Velkua (vuodelta 1997)
Käteeni osui eräässä ylijäämäpaketissa minulle jäänyt Kalle Isokallion Vapaa Velkua, jo vuodelta 1997. Kirjailija Isokallio on minulle tuttu lähinnä keskustelijan roolistaan Ylen aamu-tv:n perjantain Jälkiviisaissa, sekä tietenkin urastaan Nokian johdossa. Jostain syystä ennakko asenne oli hyvinkin negatiivinen, johtuen enemmänkin Jälkiviisaista kuin Nokiasta. Varmasti ainakin osittain tästä syystä kirja oli lojunut lukemattomana kirjahyllyllä kuukausi kaupalla. Viime viikonloppuna se kuitenkin lopulta pääsi junalukemistooni matkalla Strassbourgiin. Ja hyvä niin!
Tarina itsessään oli hyvin viihdyttävä ja jotenkin nostalginen. Lukiessa täytyi toki koko ajan tsempata ja muistaa se tosiasia, että kirja on kirjoitettu todellakin jo ennen 2000-luvun vaihdetta. Poliittisessa satiirissa (jonka lajiin Vapaan Velkuan laittaisin) 15 vuotta on kuitenkin aika pitkä aika! Se ei kuitenkaan haitannut nautintoa jonka sain lukiessani Isokallion luomista hahmoista, ja pohtiessani kirjailijan ajatuksen juoksun kieroutta. Isokallio saa aikaan melkoista vekkulointia Velkualla. Ja minä sain aikamoisia katseita junassa naureskellessani kovaan ääneen velkualaisten vekkuloinnille.
Oman lisänsä kirjaan antoi tietenkin tuntemani koti-ikävä. Turunmaan saaristo ja kesä. Yksinkertainen elämäntapa ja suomalainen luonne. Aijai. Ja tavallaan nautin myös Helsingin herrojen ja saaristolaisten välisistä luonne ja ajattelutapa eroista. Ja olihan se niin hienoa huomata samaistuvansa enemmänkin maaseudeun ukkoihin, helsingin herrojen sijaan. Ja niin kyllä vähän toivoinkin!
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Aida
Marja Leena Virtanen: Aida. Tammi 2010.
Ale-korista mukaan tarttui tuntemattoman (siis mulle tuntematon, ties vaikka olis mimmonen nimi piireissä) esikoiskirjailijan teos Aida. Voisin hävyttömästä väittää valinneeni kirjan tukeakseni suomalaista ja erityisesti varsinais-suomalaista kirjallisuutta. Mutta tuli mainittua tuo ale-kori.
Valinta ei kuitenkaan ollut täysin susi.
Tarinana Aida on melko raskas omaan makuuni. Päähenkilönä keski-ikäinen kotirouva, arvot 1950-luvulta, kaikki on jotenkin niin raskasta ja riipivää. Mikään ei oikein ole hyvin. Tarina kiertyy neljän sukupolven naisten ja näiden miesten väliseksi suhteeksi. Vaikiaa on ihmisten toisten kanssa elellä. Pidin kyllä tarinasta, joskin hetkittäin koin että aiheita oli ehkä hitusen liian paljon yhteen teokseen. Varsinkin kun kirja ei ole kovin pitkä. Näin ollen kaikista hyvistä ajatuksista tuli vain pieniä pyrähdyksiä tarinaan. Ja periaatteessa pidän tarinoista ytimekkäinä ja iskevinä.
Suurin syy miksi suosittelen kirjan lukemista, on sen itsessäni herättämä reaktio. Pari päivää kirjaa lukiessani huomasin nimittäin alkaneeni ajatella mitä keski-ikäiset naiset mahtavat päässään ajatella. Ja nimenomaan itsestään ja elämästää. Ovatko he onnellisia. Kaduttaako jonkin. Miten mahtaa suhteet lutviintua. En muista miettineeni näin pitkiin aikoihin. Välillä tosin voin kotvaseksi päästää mielikuvituksen valloilleen kun nään tai kuulen joidenkin ihmisten juttelevan hassuja. Silloin voin miettiä ketähän he ovat, ja mistä tulevat. Ja mitä miettivät.
Kirja sai minut siis miettimään mitä jokin toinen miettii itsestään. Normaalistihan minä (ja varmaan 90% muista) mietin mitä jokin ihminen miettii minusta.
Ale-korista mukaan tarttui tuntemattoman (siis mulle tuntematon, ties vaikka olis mimmonen nimi piireissä) esikoiskirjailijan teos Aida. Voisin hävyttömästä väittää valinneeni kirjan tukeakseni suomalaista ja erityisesti varsinais-suomalaista kirjallisuutta. Mutta tuli mainittua tuo ale-kori.
Valinta ei kuitenkaan ollut täysin susi.
Tarinana Aida on melko raskas omaan makuuni. Päähenkilönä keski-ikäinen kotirouva, arvot 1950-luvulta, kaikki on jotenkin niin raskasta ja riipivää. Mikään ei oikein ole hyvin. Tarina kiertyy neljän sukupolven naisten ja näiden miesten väliseksi suhteeksi. Vaikiaa on ihmisten toisten kanssa elellä. Pidin kyllä tarinasta, joskin hetkittäin koin että aiheita oli ehkä hitusen liian paljon yhteen teokseen. Varsinkin kun kirja ei ole kovin pitkä. Näin ollen kaikista hyvistä ajatuksista tuli vain pieniä pyrähdyksiä tarinaan. Ja periaatteessa pidän tarinoista ytimekkäinä ja iskevinä.
Suurin syy miksi suosittelen kirjan lukemista, on sen itsessäni herättämä reaktio. Pari päivää kirjaa lukiessani huomasin nimittäin alkaneeni ajatella mitä keski-ikäiset naiset mahtavat päässään ajatella. Ja nimenomaan itsestään ja elämästää. Ovatko he onnellisia. Kaduttaako jonkin. Miten mahtaa suhteet lutviintua. En muista miettineeni näin pitkiin aikoihin. Välillä tosin voin kotvaseksi päästää mielikuvituksen valloilleen kun nään tai kuulen joidenkin ihmisten juttelevan hassuja. Silloin voin miettiä ketähän he ovat, ja mistä tulevat. Ja mitä miettivät.
Kirja sai minut siis miettimään mitä jokin toinen miettii itsestään. Normaalistihan minä (ja varmaan 90% muista) mietin mitä jokin ihminen miettii minusta.
Steve Jobs
Walter Isaacson: Steve Jobs.
Mä en tiedä mistä mulle tuli tarve tilata tämä tiiliskivi keväiseksi lukemiseksi. Varmaan kun oma ukko siellä Noksulla ahersi, niin ajattelin selvittää mikä/kuka (postuumisti toki) heidät tuhoon syöksee. Noh, tilasin kirjan englanniksi, vaikka suomeksi olisi vissiin amazonilta myös saanut. Mutta tunnetusti niin pirusti kalliimalla, ja alkuperäiskieli on kuitenkin englanti.
Ja hyvää englantia olikin. Oli muutenkin hienosti toteutettu ja kirjoitettu kirja. Tuli vaikutelma että kirjoittaja pyrki olemaan rehellinen, analyyttinen ja samalla kuitenkin hienotunteinen. Ei nimittäin varmasti ollut helppo kirja kirjoittaa. Kirjoituksen kohde oli kuitenkin jo kuolemaisillaan ja tunnetusti aika vittumainen tyyppi. Silti kirjoittaja sai kirjan elämään hienosti niin inhimillisesti kuin kerronnallisesti. Jopa minä, humanisti joka en ymmärrä tuon taivaallista tietotekniikasta taikka "busineksesta", sain kirjasta hirmusesti irti. Noh, kehut sikseen. Oli se meinaan aikamoinen tyyppi tuo Jobs. Ajatuksia herättävä.
Ja ajatuksia heräsi suuntaan jos toiseenkin. Lukiessani pohdin hirmusesti sitä miten joistain tulee suuria menestyjiä, ajattelijoita tai mullistajia. Niinkuin Jobs. Mitä se vaatii ihmisen luonteelta. Voiko ns. hyvä tyyppi olla super menestyjä? Tai onnellinen. Jobs on selvästi ollut melko (h)ankara, niin muille kuin itselleenkin. Jobs on kuitenkin ääriesimerkki. Mutta noin niinkuin pienemmälläkin tasolla. Onko se mahdollista, menestys hyvänä ihmisenä?
Tämä sai ajattelemaan (tietenkin) itseäni. Perusheppu. Ei osaamista, ei erityisiä ajatuksia. Luuseri kaikella maallisen mammonan menestyksen tasolla. Mutta onnellinen. Tyytyväinen saavuttamaansa, itseensä ja ympäristöönsä. Oman itsensä vertaaminen Jobs kaltaiseen ihmiseen on kuitenkin tyhmää ja hieman turhaakin, mutta opin kuitenkin taas valtavasti itsestäni. Siitä mitä haluan ja siitä mitä ehdottomasti en halua. Ja millaiseksi en missään nimessä halua.
Oliko Jobs onnellinen. Sitä mietin läpi kirjan. Vai onko se mahdollista kun aina pyrkii niin kovasti parempaan? Vai onko kysymys oikeasti edes millään asteella relevantti tai sen esille tuominen edes tuollaisen kirjan tarkoitus? Hhm. Ja mitä on onnellisuus itse kunkin päässä?
Pakko vielä todeta että Apple itsessään merkitsee minulle jostain kumman syystä "hipsteryyden" yditä. Älkää kysykö miksi. Senkin sopulit. Pikkasen pilkkaava mielikuva jäänyt minun ajatuksiini Applen käyttäjistä. Ehkä se johtuu omasta vahvasta Nokia kytköksestä ja suomalaisen lehdistön ajamasta mielikuvasta Applesta Nokian ykkös alasajajana. Mitä se tuskin kuitenkaan on. Tai jos on, niin mitä välii?? Ehkä voisin yrittää aloitaa vaihtamaan mielipidettä. Isaacsonin kirjan lukeminen oli siinä hyvä avaus.
Vaikka olihan se Jobs jotenkin kaikkien hipstereiden isä.
Mä en tiedä mistä mulle tuli tarve tilata tämä tiiliskivi keväiseksi lukemiseksi. Varmaan kun oma ukko siellä Noksulla ahersi, niin ajattelin selvittää mikä/kuka (postuumisti toki) heidät tuhoon syöksee. Noh, tilasin kirjan englanniksi, vaikka suomeksi olisi vissiin amazonilta myös saanut. Mutta tunnetusti niin pirusti kalliimalla, ja alkuperäiskieli on kuitenkin englanti.
Ja hyvää englantia olikin. Oli muutenkin hienosti toteutettu ja kirjoitettu kirja. Tuli vaikutelma että kirjoittaja pyrki olemaan rehellinen, analyyttinen ja samalla kuitenkin hienotunteinen. Ei nimittäin varmasti ollut helppo kirja kirjoittaa. Kirjoituksen kohde oli kuitenkin jo kuolemaisillaan ja tunnetusti aika vittumainen tyyppi. Silti kirjoittaja sai kirjan elämään hienosti niin inhimillisesti kuin kerronnallisesti. Jopa minä, humanisti joka en ymmärrä tuon taivaallista tietotekniikasta taikka "busineksesta", sain kirjasta hirmusesti irti. Noh, kehut sikseen. Oli se meinaan aikamoinen tyyppi tuo Jobs. Ajatuksia herättävä.
Ja ajatuksia heräsi suuntaan jos toiseenkin. Lukiessani pohdin hirmusesti sitä miten joistain tulee suuria menestyjiä, ajattelijoita tai mullistajia. Niinkuin Jobs. Mitä se vaatii ihmisen luonteelta. Voiko ns. hyvä tyyppi olla super menestyjä? Tai onnellinen. Jobs on selvästi ollut melko (h)ankara, niin muille kuin itselleenkin. Jobs on kuitenkin ääriesimerkki. Mutta noin niinkuin pienemmälläkin tasolla. Onko se mahdollista, menestys hyvänä ihmisenä?
Tämä sai ajattelemaan (tietenkin) itseäni. Perusheppu. Ei osaamista, ei erityisiä ajatuksia. Luuseri kaikella maallisen mammonan menestyksen tasolla. Mutta onnellinen. Tyytyväinen saavuttamaansa, itseensä ja ympäristöönsä. Oman itsensä vertaaminen Jobs kaltaiseen ihmiseen on kuitenkin tyhmää ja hieman turhaakin, mutta opin kuitenkin taas valtavasti itsestäni. Siitä mitä haluan ja siitä mitä ehdottomasti en halua. Ja millaiseksi en missään nimessä halua.
Oliko Jobs onnellinen. Sitä mietin läpi kirjan. Vai onko se mahdollista kun aina pyrkii niin kovasti parempaan? Vai onko kysymys oikeasti edes millään asteella relevantti tai sen esille tuominen edes tuollaisen kirjan tarkoitus? Hhm. Ja mitä on onnellisuus itse kunkin päässä?
Pakko vielä todeta että Apple itsessään merkitsee minulle jostain kumman syystä "hipsteryyden" yditä. Älkää kysykö miksi. Senkin sopulit. Pikkasen pilkkaava mielikuva jäänyt minun ajatuksiini Applen käyttäjistä. Ehkä se johtuu omasta vahvasta Nokia kytköksestä ja suomalaisen lehdistön ajamasta mielikuvasta Applesta Nokian ykkös alasajajana. Mitä se tuskin kuitenkaan on. Tai jos on, niin mitä välii?? Ehkä voisin yrittää aloitaa vaihtamaan mielipidettä. Isaacsonin kirjan lukeminen oli siinä hyvä avaus.
Vaikka olihan se Jobs jotenkin kaikkien hipstereiden isä.
Muumipappa ja meri
Tove Jansson: Muumipappa ja meri.
En lukenut nuorempana lainkaan muumeja tai katsonut niitä televisiosta. Liekö tähän syy, että hitiksi muodostunut japanilainen animaatiosarja tuli vasta ollessani hieman vanhempi vai jos muumit eivat silloin olleetkaan se it-juttu. Oliko silloin kultaisella 80-luvulla edes muumimukeja? (Googletin nopeasti oli niitä, wov!) No kuitenkin nyt, kun poikanen on siitä iässä että hänelle pitää muumeja tunkea joka välissä, niin ajattelin lukasta Janssonin muumikirjat läpi. Ja tiukkana mutsina tietenkin tutkia mistä tässä ilmiössä oikeen on kysymys ja kannattaako niitä arvoja pojalle änkeä. Kun muutaman kirjan vielä alennuksesta löysin niin ostin ne tuliaisiksi itselleni viimeksi Suomessa vieraillessa. Janssonilta olen lukenut aiemmin ruotsiksi Sommerbokenin ja se (mitä siitä ymmärsin) oli hieno ja tunnelmmallinen teos.
Mutta siis itse teokseen. Mitä tulee ekana mieleen. Pelottava. Mua jotenkin pelotti koko ajan. Muumipeikon puolesta, ja miten ne vanhemmat päästää sen Pikku Myyn aina yksin ulos asumaan. Ja mitä jos se mörkö onkin tosi paha. Ja mitä jos se saari syö ne kaikki. Ja, ja, ja, ja. Okei. Mua siis pelotti. Tästä mä päättelin että Jansonin luoma maailma on niin erilainen kuin oma maailmani. Minun maailmassani yksin olo pienellä saarella on pelottaa. Ties kuka hullu sinne änkee kivääreineen. Että sillai alko mun mieli juosta muumeja lukiessa.
Pelkäämisen lisäksi mua sit vähän ärsytti, nimittäin itseni ja oma lukutyylini. Jostain kumman syystä mulle on jäänyt sellanen olo et jengi (tässä yhteydessä siis lähinnä kaverit ja jotkut muut FB tutut tai tuntemattomat, siis kaikki) aina siteeraa muumeja joissain hienoissa paikoissa. Noh, välillä mä huomasin itse lukevani niin et mietin "oisko tosta lauseesta siteeraukseksi johonkin näppärään paikkaan". Siis WTF? Maailman typerin tapa lukea, ja niin ku mihin näppärään paikkaan? Ärsytti et yritin jotenki olla näppärämpi kuin olen.
Noh, saadessani itseltäni lukurauhan kirja parani huomattavasti. Voisin todeta Jansonin kirjan olevan helposti lähestyttävä ja humaani. Muumit ovat hieman hölmöjä ja viihdyttäviä. Edellisten lauseiden kliseisyydestä huolimatta, näin tunsin. En kuitenkaan saanut mitään erityistä muumi herätystä. Sellainen sielukkuus ja syvällisyys jota ajattelin (ennakkokäsitykset ovat parhautta..) kirjoista löytyvän jäi osin vielä minulla löytymättä. Ne tulevat toivottavasti seuraavan muumi-kirjan jälkeen.
Paitsi Muumimamman kohdalla. Hän iski heti. Uusi idolini!!
En lukenut nuorempana lainkaan muumeja tai katsonut niitä televisiosta. Liekö tähän syy, että hitiksi muodostunut japanilainen animaatiosarja tuli vasta ollessani hieman vanhempi vai jos muumit eivat silloin olleetkaan se it-juttu. Oliko silloin kultaisella 80-luvulla edes muumimukeja? (Googletin nopeasti oli niitä, wov!) No kuitenkin nyt, kun poikanen on siitä iässä että hänelle pitää muumeja tunkea joka välissä, niin ajattelin lukasta Janssonin muumikirjat läpi. Ja tiukkana mutsina tietenkin tutkia mistä tässä ilmiössä oikeen on kysymys ja kannattaako niitä arvoja pojalle änkeä. Kun muutaman kirjan vielä alennuksesta löysin niin ostin ne tuliaisiksi itselleni viimeksi Suomessa vieraillessa. Janssonilta olen lukenut aiemmin ruotsiksi Sommerbokenin ja se (mitä siitä ymmärsin) oli hieno ja tunnelmmallinen teos.
Mutta siis itse teokseen. Mitä tulee ekana mieleen. Pelottava. Mua jotenkin pelotti koko ajan. Muumipeikon puolesta, ja miten ne vanhemmat päästää sen Pikku Myyn aina yksin ulos asumaan. Ja mitä jos se mörkö onkin tosi paha. Ja mitä jos se saari syö ne kaikki. Ja, ja, ja, ja. Okei. Mua siis pelotti. Tästä mä päättelin että Jansonin luoma maailma on niin erilainen kuin oma maailmani. Minun maailmassani yksin olo pienellä saarella on pelottaa. Ties kuka hullu sinne änkee kivääreineen. Että sillai alko mun mieli juosta muumeja lukiessa.
Pelkäämisen lisäksi mua sit vähän ärsytti, nimittäin itseni ja oma lukutyylini. Jostain kumman syystä mulle on jäänyt sellanen olo et jengi (tässä yhteydessä siis lähinnä kaverit ja jotkut muut FB tutut tai tuntemattomat, siis kaikki) aina siteeraa muumeja joissain hienoissa paikoissa. Noh, välillä mä huomasin itse lukevani niin et mietin "oisko tosta lauseesta siteeraukseksi johonkin näppärään paikkaan". Siis WTF? Maailman typerin tapa lukea, ja niin ku mihin näppärään paikkaan? Ärsytti et yritin jotenki olla näppärämpi kuin olen.
Noh, saadessani itseltäni lukurauhan kirja parani huomattavasti. Voisin todeta Jansonin kirjan olevan helposti lähestyttävä ja humaani. Muumit ovat hieman hölmöjä ja viihdyttäviä. Edellisten lauseiden kliseisyydestä huolimatta, näin tunsin. En kuitenkaan saanut mitään erityistä muumi herätystä. Sellainen sielukkuus ja syvällisyys jota ajattelin (ennakkokäsitykset ovat parhautta..) kirjoista löytyvän jäi osin vielä minulla löytymättä. Ne tulevat toivottavasti seuraavan muumi-kirjan jälkeen.
Paitsi Muumimamman kohdalla. Hän iski heti. Uusi idolini!!
Alku on aina vaikein
No niin. Mulla on ollut tämä blogi täällä roikkumassa jo vaikka kuinka kauan. Ja oon tänne jotain kirjoittanut, ja sitten taas poistanut. Tästä meinaan piti tulla paikka jossa mun ajatuksen virta ja ylevät ajatukset saisivat temmeltää. Harmi vaan että ne katosivat. Siis ajatukset, varsinkin ylevät.
No, tänään lenkillä tämä muistui mieleeni, kun mietin mitä olen lukenut tänä vuonna ja mitä niistä kirjoista mietin. Tulin ajatelleeksi, että voisin tätä pitää blogia tälläisenä yksityisenä kirja-arvostelu paikkana. Ja jos sattuisi käymään niin että joku muukin tänne eksyy (mikä hieman epätodennäköistä kun en ole tästä missään kertonut..), niin ei haittaa.
Niinpä siis aion tehdä. Kirjoittaa omat mietteeni luetuista kirjoista. Nimenomaan omat mietteeni ja omalla tyylilläni (eli lukuisilla kirjoitusvirheillä ja ajatuskatkoilla, heh!). En ole kultturelli taikka eritysen analyyttinen, enkä sellaiseksi aio ryhtyä. Joten taso olkoon omintakeinen.
No, tänään lenkillä tämä muistui mieleeni, kun mietin mitä olen lukenut tänä vuonna ja mitä niistä kirjoista mietin. Tulin ajatelleeksi, että voisin tätä pitää blogia tälläisenä yksityisenä kirja-arvostelu paikkana. Ja jos sattuisi käymään niin että joku muukin tänne eksyy (mikä hieman epätodennäköistä kun en ole tästä missään kertonut..), niin ei haittaa.
Niinpä siis aion tehdä. Kirjoittaa omat mietteeni luetuista kirjoista. Nimenomaan omat mietteeni ja omalla tyylilläni (eli lukuisilla kirjoitusvirheillä ja ajatuskatkoilla, heh!). En ole kultturelli taikka eritysen analyyttinen, enkä sellaiseksi aio ryhtyä. Joten taso olkoon omintakeinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)