Miika Nousiainen, Metsäjätti.
No niin. Olen lukenut vuoden sisään nyt kolme Nousiaisen kirjaa. Kahdesta aiemmasta, Maanikanvaara ja Vadelmavenepakolainen, minulla on luonnokset tehtynä tähän blogiin, muttei juuri mitään sanottovaa. Niitä kun luin niin ääneen nauroin ja pidin kovasti kummastakin. Saivat ne toki myös ajattelemaa suomalaisen (ja tietenkin ruotsalaisen) yhteiskunnan ja mielenlaadun erityispiirteitä, mutta pääasiassa vain nauroin. Ja sitä odotin myös joululomalla hankkimastani uutukaisesta. Toisin kävi.
Tiedä sitten jylläävätkö hormoonit liikaa, mutta itkin valtoimenaan läpi koko Metsäjätin. (Joka onneksi helppolukuisena meni päivässä, ettei koko viikkoa tarvinnut itkeä.) Kirja kertoo menestyneestä paperitehdaskaupungin kasvatista, joka palaa kotikaupunkiinsa tehtaan omistavan yhtiön mustana lintuna. Kansainvälinen menestys vaatii tehostamista ja irtisanomisia, ja niitä tämä sympaattinen kotikylän kasvatti tuo tullessaa. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin.
Siihen omaan reaktiooni tarinaa lukiessani. Ehkä siinä oli kuitenkin vain liikaa yhtymäkohtia omaan elämään. Nimenomaan se nykyisyydestä kertova osa kirjasta. Irtisanomiset ja elämän raakuus. Kun se kuitenkin on leijunut tässäkin perheessä jatkuvana uhkana kolme vuotta, kunnes viime kesänä rysähti. Jotenkin oli vaan helppo samaistua, varsinkin kun laajemmin alkoi miettimään koko Salon kohtaloa.
Ja vielä kun päähenkilön rouvakin oli raskaana.
Suosittelen tätäkin Nousiaista. Nousiaisen luomat hahmot ovat inhimillisiä ja niin kovin aitoja. Ehdottomasti kirjan parasta antia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti