EL James: Fifty Shades of Gray
Paljon polemiikkia ja keskustelua muun muassa feministien ja kotirouvien parissa maailmanlaajuisesti herättänyt Fifth Shades of Grey. Mitä siitä sanoisin? Ostin kirjan melkeinpä vahingossa jo aikoja sitten. Aloitin lukemaan, kesken jäi jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Nettiä selatessa huomasin nousevaa kohua teoksen ympärillä. Keskustelua nettipalstoilla ja ajankohtaisohjelmissa, niin Saksassa kuin Suomessa. Mietin etten antanut teokselle tarpeeksi mahdollisuuksia ja aloitin uudestaan. Sain luettua noin 100 sivua, kesken jäi taas.
Joululoman jälkeen tein itseni kanssa sopimuksen ettei uusia kirjoja saa ostaa ennenkuin vanhat on luettu. Oli pakko siis tarttua jälleen myös tähän nuoren, juuri valmistuneen ja herttileijaa naisen sekä hieman vanhemman, järisyttävän komean ja rikkaan, mutta sisäisesti haavoittuneen ja sm harrastavan miehen suhteeseen. Voi taivas. Nyt on pakko luovuttaa. Ei pysty. Ja mä oon sentään vanha markanrakkauksien vannomaton fani.
Miksi en saa luettua kirjaa loppuun? Englanti on hyvin yksinkertaista ja luettavaa. Ehkä hieman markanrakkauksien tavoin kirjoittu eli ei niin kovin laadunkasta tekstiä, muttei se minua niin haittaa. Varsinkaan vieraalla kielellä luettaessa. Teemat ne on mitä tökkii. En vain pääse millään tasolla sisälle juonen "järkevyyteen". Sisällä sykkii pieni kotirouva-feministi, jonka mielestä koko kirja on kyllä yhtä sontaa.
Pistän ebayhin myyntiin.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
torstai 17. tammikuuta 2013
Kerjäläinen ja jänis
Tuomas Kyrö, Kerjäläinen ja jänis.
Jos Miika Nousiainen pääsi yllättämään Metsäjätillään, niin saman teki Tuomas Kyrö Kerjäläinen ja jänis teoksellaan. Kuin Nousiaisenkin edellisten teosten kanssa, myös Kyrön Mielensäpahoittaja sekä Miniä ovat viime vuoden aikana tulleet luetuiksi ja arvostelut makaavat luonnoksina jossain tämän blogin syövereissä. Tämä Kerjäläinen ja jänis, vaikkakin luettu vasta näiden edellämainittujen jälkeen, saa kuitenkin ensin palstansa. Erikoinen pieni teos. Ja niin kuitenkin sitä itseään.
Tarina lyhykäisyydessään kertoo romanialaisen kerjäläisen melko absurdin seikkailun Suomen kauniissa maassa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään raa´asta kerjäläistarinasta, vaan enemminkin tutkimusmatka suomalaiseen yhteiskuntaan ja siinä vallitseviin erikoisiin tilanteisiin. Hyvä tarina, mutta kyllä pisti lukijan välillä koville. Helppolukuinen kylläkin, tämänkin sai helposti iltapäivän ja illana aikana luettua.
Mikä sitten jäi tälle lukijalle päällimmäiseksi mielikuvaksi? Hämmennys. Ja estoton kirjailijan mielikuvituksen ihailu. Mistä kirjailijan mieleen syntyy tuollaisia tarinoita? Jotenkin niin hienoa saada niitä sitten lukea, ja saada hieman lisä syvyyttä myös omaan ajatteluun. Ja hieman kuitenkin mietin mitä järkeä koko teoksessa oli. Ja tarviko siinä olla järkeä? Pidin kyllä lukemastani, mutta miksi?
Jos Miika Nousiainen pääsi yllättämään Metsäjätillään, niin saman teki Tuomas Kyrö Kerjäläinen ja jänis teoksellaan. Kuin Nousiaisenkin edellisten teosten kanssa, myös Kyrön Mielensäpahoittaja sekä Miniä ovat viime vuoden aikana tulleet luetuiksi ja arvostelut makaavat luonnoksina jossain tämän blogin syövereissä. Tämä Kerjäläinen ja jänis, vaikkakin luettu vasta näiden edellämainittujen jälkeen, saa kuitenkin ensin palstansa. Erikoinen pieni teos. Ja niin kuitenkin sitä itseään.
Tarina lyhykäisyydessään kertoo romanialaisen kerjäläisen melko absurdin seikkailun Suomen kauniissa maassa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään raa´asta kerjäläistarinasta, vaan enemminkin tutkimusmatka suomalaiseen yhteiskuntaan ja siinä vallitseviin erikoisiin tilanteisiin. Hyvä tarina, mutta kyllä pisti lukijan välillä koville. Helppolukuinen kylläkin, tämänkin sai helposti iltapäivän ja illana aikana luettua.
Mikä sitten jäi tälle lukijalle päällimmäiseksi mielikuvaksi? Hämmennys. Ja estoton kirjailijan mielikuvituksen ihailu. Mistä kirjailijan mieleen syntyy tuollaisia tarinoita? Jotenkin niin hienoa saada niitä sitten lukea, ja saada hieman lisä syvyyttä myös omaan ajatteluun. Ja hieman kuitenkin mietin mitä järkeä koko teoksessa oli. Ja tarviko siinä olla järkeä? Pidin kyllä lukemastani, mutta miksi?
Metsäjätti
Miika Nousiainen, Metsäjätti.
No niin. Olen lukenut vuoden sisään nyt kolme Nousiaisen kirjaa. Kahdesta aiemmasta, Maanikanvaara ja Vadelmavenepakolainen, minulla on luonnokset tehtynä tähän blogiin, muttei juuri mitään sanottovaa. Niitä kun luin niin ääneen nauroin ja pidin kovasti kummastakin. Saivat ne toki myös ajattelemaa suomalaisen (ja tietenkin ruotsalaisen) yhteiskunnan ja mielenlaadun erityispiirteitä, mutta pääasiassa vain nauroin. Ja sitä odotin myös joululomalla hankkimastani uutukaisesta. Toisin kävi.
Tiedä sitten jylläävätkö hormoonit liikaa, mutta itkin valtoimenaan läpi koko Metsäjätin. (Joka onneksi helppolukuisena meni päivässä, ettei koko viikkoa tarvinnut itkeä.) Kirja kertoo menestyneestä paperitehdaskaupungin kasvatista, joka palaa kotikaupunkiinsa tehtaan omistavan yhtiön mustana lintuna. Kansainvälinen menestys vaatii tehostamista ja irtisanomisia, ja niitä tämä sympaattinen kotikylän kasvatti tuo tullessaa. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin.
Siihen omaan reaktiooni tarinaa lukiessani. Ehkä siinä oli kuitenkin vain liikaa yhtymäkohtia omaan elämään. Nimenomaan se nykyisyydestä kertova osa kirjasta. Irtisanomiset ja elämän raakuus. Kun se kuitenkin on leijunut tässäkin perheessä jatkuvana uhkana kolme vuotta, kunnes viime kesänä rysähti. Jotenkin oli vaan helppo samaistua, varsinkin kun laajemmin alkoi miettimään koko Salon kohtaloa.
Ja vielä kun päähenkilön rouvakin oli raskaana.
Suosittelen tätäkin Nousiaista. Nousiaisen luomat hahmot ovat inhimillisiä ja niin kovin aitoja. Ehdottomasti kirjan parasta antia.
No niin. Olen lukenut vuoden sisään nyt kolme Nousiaisen kirjaa. Kahdesta aiemmasta, Maanikanvaara ja Vadelmavenepakolainen, minulla on luonnokset tehtynä tähän blogiin, muttei juuri mitään sanottovaa. Niitä kun luin niin ääneen nauroin ja pidin kovasti kummastakin. Saivat ne toki myös ajattelemaa suomalaisen (ja tietenkin ruotsalaisen) yhteiskunnan ja mielenlaadun erityispiirteitä, mutta pääasiassa vain nauroin. Ja sitä odotin myös joululomalla hankkimastani uutukaisesta. Toisin kävi.
Tiedä sitten jylläävätkö hormoonit liikaa, mutta itkin valtoimenaan läpi koko Metsäjätin. (Joka onneksi helppolukuisena meni päivässä, ettei koko viikkoa tarvinnut itkeä.) Kirja kertoo menestyneestä paperitehdaskaupungin kasvatista, joka palaa kotikaupunkiinsa tehtaan omistavan yhtiön mustana lintuna. Kansainvälinen menestys vaatii tehostamista ja irtisanomisia, ja niitä tämä sympaattinen kotikylän kasvatti tuo tullessaa. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin.
Siihen omaan reaktiooni tarinaa lukiessani. Ehkä siinä oli kuitenkin vain liikaa yhtymäkohtia omaan elämään. Nimenomaan se nykyisyydestä kertova osa kirjasta. Irtisanomiset ja elämän raakuus. Kun se kuitenkin on leijunut tässäkin perheessä jatkuvana uhkana kolme vuotta, kunnes viime kesänä rysähti. Jotenkin oli vaan helppo samaistua, varsinkin kun laajemmin alkoi miettimään koko Salon kohtaloa.
Ja vielä kun päähenkilön rouvakin oli raskaana.
Suosittelen tätäkin Nousiaista. Nousiaisen luomat hahmot ovat inhimillisiä ja niin kovin aitoja. Ehdottomasti kirjan parasta antia.
Maisterisjätkä
Timo Soini, Maisterisjätkä.
Ostin Soinin teoksen aluperin isälleni isäinpäivälahjaksi. Kirjaa oli kehuttu ja ajattelin vankkumattoman perussuomalaisuuden vastustajan arvostavan saamaansa lahjaa. Pienen suostuttelun jälkeen sain hänet myös lukemaan kirjan. Ja hän toi sen minulle luettavaksi. Meillä sen luki kaksi anti-perussuomalaista. Ja täältä kirja lähti keskustalaisen anoppini matkaan, kunnes päätyi takaisin isäni kirjahyllyyn. Eikä kukaan kääntynyt matkalla perussuomalaisuuteen. Vaikka kirjasta se tuskin oli kiinni, se oli nimittäin viihdyttävä.
Soinin tyyli kirjoittaa on samanlainen kuin minkä kuvan hänestä saa muutenkin esim. television välityksellä. "Lupsakka" ja sanavalmis, tosin melko ehdoton. Ja vähän marttyyrimäinen. Mielenkiintoista oli lukea erillaisesta tiestä politiikan huipulle. Ja miten se on mahdollista suomalaisessa, melko pienessä ja sisäänpäin kääntyneessä yhteiskunnassa. Kovasti on Soinikin menestyksensä eteen tehnyt töitä. Ja vaikka mielipiteistä voi olla montaa mieltä, niin ulosannissaan Soini on kirjansakin perusteella suomalaisen politiikan huippua.
Suosittelen lukemaan. Ja toivoisin oikeastaan Soinilta uutta teosta. Olisi mielenkiintoista lukea perussuomalaisten jytkyn taustoja puolueen omalta kannalta.
Ostin Soinin teoksen aluperin isälleni isäinpäivälahjaksi. Kirjaa oli kehuttu ja ajattelin vankkumattoman perussuomalaisuuden vastustajan arvostavan saamaansa lahjaa. Pienen suostuttelun jälkeen sain hänet myös lukemaan kirjan. Ja hän toi sen minulle luettavaksi. Meillä sen luki kaksi anti-perussuomalaista. Ja täältä kirja lähti keskustalaisen anoppini matkaan, kunnes päätyi takaisin isäni kirjahyllyyn. Eikä kukaan kääntynyt matkalla perussuomalaisuuteen. Vaikka kirjasta se tuskin oli kiinni, se oli nimittäin viihdyttävä.
Soinin tyyli kirjoittaa on samanlainen kuin minkä kuvan hänestä saa muutenkin esim. television välityksellä. "Lupsakka" ja sanavalmis, tosin melko ehdoton. Ja vähän marttyyrimäinen. Mielenkiintoista oli lukea erillaisesta tiestä politiikan huipulle. Ja miten se on mahdollista suomalaisessa, melko pienessä ja sisäänpäin kääntyneessä yhteiskunnassa. Kovasti on Soinikin menestyksensä eteen tehnyt töitä. Ja vaikka mielipiteistä voi olla montaa mieltä, niin ulosannissaan Soini on kirjansakin perusteella suomalaisen politiikan huippua.
Suosittelen lukemaan. Ja toivoisin oikeastaan Soinilta uutta teosta. Olisi mielenkiintoista lukea perussuomalaisten jytkyn taustoja puolueen omalta kannalta.
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
Vapaa Velkua
Kalle Isokallio: Vapaa Velkua (vuodelta 1997)
Käteeni osui eräässä ylijäämäpaketissa minulle jäänyt Kalle Isokallion Vapaa Velkua, jo vuodelta 1997. Kirjailija Isokallio on minulle tuttu lähinnä keskustelijan roolistaan Ylen aamu-tv:n perjantain Jälkiviisaissa, sekä tietenkin urastaan Nokian johdossa. Jostain syystä ennakko asenne oli hyvinkin negatiivinen, johtuen enemmänkin Jälkiviisaista kuin Nokiasta. Varmasti ainakin osittain tästä syystä kirja oli lojunut lukemattomana kirjahyllyllä kuukausi kaupalla. Viime viikonloppuna se kuitenkin lopulta pääsi junalukemistooni matkalla Strassbourgiin. Ja hyvä niin!
Tarina itsessään oli hyvin viihdyttävä ja jotenkin nostalginen. Lukiessa täytyi toki koko ajan tsempata ja muistaa se tosiasia, että kirja on kirjoitettu todellakin jo ennen 2000-luvun vaihdetta. Poliittisessa satiirissa (jonka lajiin Vapaan Velkuan laittaisin) 15 vuotta on kuitenkin aika pitkä aika! Se ei kuitenkaan haitannut nautintoa jonka sain lukiessani Isokallion luomista hahmoista, ja pohtiessani kirjailijan ajatuksen juoksun kieroutta. Isokallio saa aikaan melkoista vekkulointia Velkualla. Ja minä sain aikamoisia katseita junassa naureskellessani kovaan ääneen velkualaisten vekkuloinnille.
Oman lisänsä kirjaan antoi tietenkin tuntemani koti-ikävä. Turunmaan saaristo ja kesä. Yksinkertainen elämäntapa ja suomalainen luonne. Aijai. Ja tavallaan nautin myös Helsingin herrojen ja saaristolaisten välisistä luonne ja ajattelutapa eroista. Ja olihan se niin hienoa huomata samaistuvansa enemmänkin maaseudeun ukkoihin, helsingin herrojen sijaan. Ja niin kyllä vähän toivoinkin!
Käteeni osui eräässä ylijäämäpaketissa minulle jäänyt Kalle Isokallion Vapaa Velkua, jo vuodelta 1997. Kirjailija Isokallio on minulle tuttu lähinnä keskustelijan roolistaan Ylen aamu-tv:n perjantain Jälkiviisaissa, sekä tietenkin urastaan Nokian johdossa. Jostain syystä ennakko asenne oli hyvinkin negatiivinen, johtuen enemmänkin Jälkiviisaista kuin Nokiasta. Varmasti ainakin osittain tästä syystä kirja oli lojunut lukemattomana kirjahyllyllä kuukausi kaupalla. Viime viikonloppuna se kuitenkin lopulta pääsi junalukemistooni matkalla Strassbourgiin. Ja hyvä niin!
Tarina itsessään oli hyvin viihdyttävä ja jotenkin nostalginen. Lukiessa täytyi toki koko ajan tsempata ja muistaa se tosiasia, että kirja on kirjoitettu todellakin jo ennen 2000-luvun vaihdetta. Poliittisessa satiirissa (jonka lajiin Vapaan Velkuan laittaisin) 15 vuotta on kuitenkin aika pitkä aika! Se ei kuitenkaan haitannut nautintoa jonka sain lukiessani Isokallion luomista hahmoista, ja pohtiessani kirjailijan ajatuksen juoksun kieroutta. Isokallio saa aikaan melkoista vekkulointia Velkualla. Ja minä sain aikamoisia katseita junassa naureskellessani kovaan ääneen velkualaisten vekkuloinnille.
Oman lisänsä kirjaan antoi tietenkin tuntemani koti-ikävä. Turunmaan saaristo ja kesä. Yksinkertainen elämäntapa ja suomalainen luonne. Aijai. Ja tavallaan nautin myös Helsingin herrojen ja saaristolaisten välisistä luonne ja ajattelutapa eroista. Ja olihan se niin hienoa huomata samaistuvansa enemmänkin maaseudeun ukkoihin, helsingin herrojen sijaan. Ja niin kyllä vähän toivoinkin!
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Aida
Marja Leena Virtanen: Aida. Tammi 2010.
Ale-korista mukaan tarttui tuntemattoman (siis mulle tuntematon, ties vaikka olis mimmonen nimi piireissä) esikoiskirjailijan teos Aida. Voisin hävyttömästä väittää valinneeni kirjan tukeakseni suomalaista ja erityisesti varsinais-suomalaista kirjallisuutta. Mutta tuli mainittua tuo ale-kori.
Valinta ei kuitenkaan ollut täysin susi.
Tarinana Aida on melko raskas omaan makuuni. Päähenkilönä keski-ikäinen kotirouva, arvot 1950-luvulta, kaikki on jotenkin niin raskasta ja riipivää. Mikään ei oikein ole hyvin. Tarina kiertyy neljän sukupolven naisten ja näiden miesten väliseksi suhteeksi. Vaikiaa on ihmisten toisten kanssa elellä. Pidin kyllä tarinasta, joskin hetkittäin koin että aiheita oli ehkä hitusen liian paljon yhteen teokseen. Varsinkin kun kirja ei ole kovin pitkä. Näin ollen kaikista hyvistä ajatuksista tuli vain pieniä pyrähdyksiä tarinaan. Ja periaatteessa pidän tarinoista ytimekkäinä ja iskevinä.
Suurin syy miksi suosittelen kirjan lukemista, on sen itsessäni herättämä reaktio. Pari päivää kirjaa lukiessani huomasin nimittäin alkaneeni ajatella mitä keski-ikäiset naiset mahtavat päässään ajatella. Ja nimenomaan itsestään ja elämästää. Ovatko he onnellisia. Kaduttaako jonkin. Miten mahtaa suhteet lutviintua. En muista miettineeni näin pitkiin aikoihin. Välillä tosin voin kotvaseksi päästää mielikuvituksen valloilleen kun nään tai kuulen joidenkin ihmisten juttelevan hassuja. Silloin voin miettiä ketähän he ovat, ja mistä tulevat. Ja mitä miettivät.
Kirja sai minut siis miettimään mitä jokin toinen miettii itsestään. Normaalistihan minä (ja varmaan 90% muista) mietin mitä jokin ihminen miettii minusta.
Ale-korista mukaan tarttui tuntemattoman (siis mulle tuntematon, ties vaikka olis mimmonen nimi piireissä) esikoiskirjailijan teos Aida. Voisin hävyttömästä väittää valinneeni kirjan tukeakseni suomalaista ja erityisesti varsinais-suomalaista kirjallisuutta. Mutta tuli mainittua tuo ale-kori.
Valinta ei kuitenkaan ollut täysin susi.
Tarinana Aida on melko raskas omaan makuuni. Päähenkilönä keski-ikäinen kotirouva, arvot 1950-luvulta, kaikki on jotenkin niin raskasta ja riipivää. Mikään ei oikein ole hyvin. Tarina kiertyy neljän sukupolven naisten ja näiden miesten väliseksi suhteeksi. Vaikiaa on ihmisten toisten kanssa elellä. Pidin kyllä tarinasta, joskin hetkittäin koin että aiheita oli ehkä hitusen liian paljon yhteen teokseen. Varsinkin kun kirja ei ole kovin pitkä. Näin ollen kaikista hyvistä ajatuksista tuli vain pieniä pyrähdyksiä tarinaan. Ja periaatteessa pidän tarinoista ytimekkäinä ja iskevinä.
Suurin syy miksi suosittelen kirjan lukemista, on sen itsessäni herättämä reaktio. Pari päivää kirjaa lukiessani huomasin nimittäin alkaneeni ajatella mitä keski-ikäiset naiset mahtavat päässään ajatella. Ja nimenomaan itsestään ja elämästää. Ovatko he onnellisia. Kaduttaako jonkin. Miten mahtaa suhteet lutviintua. En muista miettineeni näin pitkiin aikoihin. Välillä tosin voin kotvaseksi päästää mielikuvituksen valloilleen kun nään tai kuulen joidenkin ihmisten juttelevan hassuja. Silloin voin miettiä ketähän he ovat, ja mistä tulevat. Ja mitä miettivät.
Kirja sai minut siis miettimään mitä jokin toinen miettii itsestään. Normaalistihan minä (ja varmaan 90% muista) mietin mitä jokin ihminen miettii minusta.
Steve Jobs
Walter Isaacson: Steve Jobs.
Mä en tiedä mistä mulle tuli tarve tilata tämä tiiliskivi keväiseksi lukemiseksi. Varmaan kun oma ukko siellä Noksulla ahersi, niin ajattelin selvittää mikä/kuka (postuumisti toki) heidät tuhoon syöksee. Noh, tilasin kirjan englanniksi, vaikka suomeksi olisi vissiin amazonilta myös saanut. Mutta tunnetusti niin pirusti kalliimalla, ja alkuperäiskieli on kuitenkin englanti.
Ja hyvää englantia olikin. Oli muutenkin hienosti toteutettu ja kirjoitettu kirja. Tuli vaikutelma että kirjoittaja pyrki olemaan rehellinen, analyyttinen ja samalla kuitenkin hienotunteinen. Ei nimittäin varmasti ollut helppo kirja kirjoittaa. Kirjoituksen kohde oli kuitenkin jo kuolemaisillaan ja tunnetusti aika vittumainen tyyppi. Silti kirjoittaja sai kirjan elämään hienosti niin inhimillisesti kuin kerronnallisesti. Jopa minä, humanisti joka en ymmärrä tuon taivaallista tietotekniikasta taikka "busineksesta", sain kirjasta hirmusesti irti. Noh, kehut sikseen. Oli se meinaan aikamoinen tyyppi tuo Jobs. Ajatuksia herättävä.
Ja ajatuksia heräsi suuntaan jos toiseenkin. Lukiessani pohdin hirmusesti sitä miten joistain tulee suuria menestyjiä, ajattelijoita tai mullistajia. Niinkuin Jobs. Mitä se vaatii ihmisen luonteelta. Voiko ns. hyvä tyyppi olla super menestyjä? Tai onnellinen. Jobs on selvästi ollut melko (h)ankara, niin muille kuin itselleenkin. Jobs on kuitenkin ääriesimerkki. Mutta noin niinkuin pienemmälläkin tasolla. Onko se mahdollista, menestys hyvänä ihmisenä?
Tämä sai ajattelemaan (tietenkin) itseäni. Perusheppu. Ei osaamista, ei erityisiä ajatuksia. Luuseri kaikella maallisen mammonan menestyksen tasolla. Mutta onnellinen. Tyytyväinen saavuttamaansa, itseensä ja ympäristöönsä. Oman itsensä vertaaminen Jobs kaltaiseen ihmiseen on kuitenkin tyhmää ja hieman turhaakin, mutta opin kuitenkin taas valtavasti itsestäni. Siitä mitä haluan ja siitä mitä ehdottomasti en halua. Ja millaiseksi en missään nimessä halua.
Oliko Jobs onnellinen. Sitä mietin läpi kirjan. Vai onko se mahdollista kun aina pyrkii niin kovasti parempaan? Vai onko kysymys oikeasti edes millään asteella relevantti tai sen esille tuominen edes tuollaisen kirjan tarkoitus? Hhm. Ja mitä on onnellisuus itse kunkin päässä?
Pakko vielä todeta että Apple itsessään merkitsee minulle jostain kumman syystä "hipsteryyden" yditä. Älkää kysykö miksi. Senkin sopulit. Pikkasen pilkkaava mielikuva jäänyt minun ajatuksiini Applen käyttäjistä. Ehkä se johtuu omasta vahvasta Nokia kytköksestä ja suomalaisen lehdistön ajamasta mielikuvasta Applesta Nokian ykkös alasajajana. Mitä se tuskin kuitenkaan on. Tai jos on, niin mitä välii?? Ehkä voisin yrittää aloitaa vaihtamaan mielipidettä. Isaacsonin kirjan lukeminen oli siinä hyvä avaus.
Vaikka olihan se Jobs jotenkin kaikkien hipstereiden isä.
Mä en tiedä mistä mulle tuli tarve tilata tämä tiiliskivi keväiseksi lukemiseksi. Varmaan kun oma ukko siellä Noksulla ahersi, niin ajattelin selvittää mikä/kuka (postuumisti toki) heidät tuhoon syöksee. Noh, tilasin kirjan englanniksi, vaikka suomeksi olisi vissiin amazonilta myös saanut. Mutta tunnetusti niin pirusti kalliimalla, ja alkuperäiskieli on kuitenkin englanti.
Ja hyvää englantia olikin. Oli muutenkin hienosti toteutettu ja kirjoitettu kirja. Tuli vaikutelma että kirjoittaja pyrki olemaan rehellinen, analyyttinen ja samalla kuitenkin hienotunteinen. Ei nimittäin varmasti ollut helppo kirja kirjoittaa. Kirjoituksen kohde oli kuitenkin jo kuolemaisillaan ja tunnetusti aika vittumainen tyyppi. Silti kirjoittaja sai kirjan elämään hienosti niin inhimillisesti kuin kerronnallisesti. Jopa minä, humanisti joka en ymmärrä tuon taivaallista tietotekniikasta taikka "busineksesta", sain kirjasta hirmusesti irti. Noh, kehut sikseen. Oli se meinaan aikamoinen tyyppi tuo Jobs. Ajatuksia herättävä.
Ja ajatuksia heräsi suuntaan jos toiseenkin. Lukiessani pohdin hirmusesti sitä miten joistain tulee suuria menestyjiä, ajattelijoita tai mullistajia. Niinkuin Jobs. Mitä se vaatii ihmisen luonteelta. Voiko ns. hyvä tyyppi olla super menestyjä? Tai onnellinen. Jobs on selvästi ollut melko (h)ankara, niin muille kuin itselleenkin. Jobs on kuitenkin ääriesimerkki. Mutta noin niinkuin pienemmälläkin tasolla. Onko se mahdollista, menestys hyvänä ihmisenä?
Tämä sai ajattelemaan (tietenkin) itseäni. Perusheppu. Ei osaamista, ei erityisiä ajatuksia. Luuseri kaikella maallisen mammonan menestyksen tasolla. Mutta onnellinen. Tyytyväinen saavuttamaansa, itseensä ja ympäristöönsä. Oman itsensä vertaaminen Jobs kaltaiseen ihmiseen on kuitenkin tyhmää ja hieman turhaakin, mutta opin kuitenkin taas valtavasti itsestäni. Siitä mitä haluan ja siitä mitä ehdottomasti en halua. Ja millaiseksi en missään nimessä halua.
Oliko Jobs onnellinen. Sitä mietin läpi kirjan. Vai onko se mahdollista kun aina pyrkii niin kovasti parempaan? Vai onko kysymys oikeasti edes millään asteella relevantti tai sen esille tuominen edes tuollaisen kirjan tarkoitus? Hhm. Ja mitä on onnellisuus itse kunkin päässä?
Pakko vielä todeta että Apple itsessään merkitsee minulle jostain kumman syystä "hipsteryyden" yditä. Älkää kysykö miksi. Senkin sopulit. Pikkasen pilkkaava mielikuva jäänyt minun ajatuksiini Applen käyttäjistä. Ehkä se johtuu omasta vahvasta Nokia kytköksestä ja suomalaisen lehdistön ajamasta mielikuvasta Applesta Nokian ykkös alasajajana. Mitä se tuskin kuitenkaan on. Tai jos on, niin mitä välii?? Ehkä voisin yrittää aloitaa vaihtamaan mielipidettä. Isaacsonin kirjan lukeminen oli siinä hyvä avaus.
Vaikka olihan se Jobs jotenkin kaikkien hipstereiden isä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)