The Rosie Project by Graeme Simsio
Koska lapset alkavat hiljalleen leikkiä leikkipaikoilla keskenään, voin minä välillä jopa lukea siellä kirjaa! Jihuu! Koska touhu on kuitenkin melko katkonaista, olen todennut leikkikentälle parhaiten sopiviksi kesäkirjoiksi kaikenlaiset ihanaiset Chicflick teokset.
Viimeisimpänä lukemistossa oli australialaisen Graeme Simsion The Rosie Project. Kirja valikoitui hieman hassusti. Ostin sen nimittäin ensin käännettynä saksaksi, mutta luin lopultakin myös englanninkielisen version. Ihan vaan sen vuoksi, että varmistin ymmärtämisen tason.
Tarina itsessään on mielestän melko viihdyttävä. Päähenkilön pakkomielteiden seuraaminen on melkoisen hupaisaa, joskin samaistuminen on vaikeaa. Nauraa sai kuitenkin, ja se tässä pääasia oli. Juoni lyhykäisesti kertoo pakkomielteisen genetiikan tutkijan vaimonhankinta-projektista, jossa kaikki ei tietenkään mene suunnitellusti. Tapahtuma paikkana Melbourne ja englanninkielinen versio oli ihanan australialainen. Suosittelen kevyeksi kesäluettavaksi!
keskiviikko 1. heinäkuuta 2015
tiistai 19. toukokuuta 2015
Kaikki mitä rakastin
Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin
Kun tässä nyt innostus kirjoittamiseen on löytymässä, niin päivitellään nyt tätäkin blogia. Lukeminen on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän sivuosassa, mutta muutamia kirjoja nyt kuitenkin joka kuukausi.
Aloitan kuitenkin kirjalla jota en ole edes saanut vielä luettua loppuun.Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on ainakin ensimmäiseltä osaltaan hieno kirja. Intohimoisesti taiteesta ja siinä ympäristössä New Yorkissa elävistä ihmisistä kertova teos. Ainakin teoksen ensimmäinen osa on hyvin kirjoitettu, ja myös Kristiina Rikmanin käännös on hieno. Lukeminen on helppoa, ja pohdinta siitä mitä 70- ja 80-luvun newyorkilaisen päässä mahtoi pyöriä on mielekästä. Ajallisesti ei niin pitkä aika, mutta maailmallisesti kuitenkin. Teksti siis on klassisesti myös ajatuksia herättävää.
Sitten alkoi romaanin toinen osa ja käsittämätön tragedia ottaa osaa hienoon tarinaan. Mä pystyin lukemaan vielä vähän eteenpäin, kyynelten läpi. Kuvaavaa on se että luin iltasella toista osaa varmaan reilut 80 sivua ja itkin niin paljon, että heräsin yöllä valtavaan päänsärkyyn. En pystynyt enää jatkamaan. Vaikka kirja ei todellakaan ole raaka, tai väkivaltainen, vaan oikeasti hieno kuvaus menetyksestä. Ja varmasti ansaitsisi loppuun luvun. Mutta mulla soi päässä vain Maarit Hurmerinnan Lainaa vain, enkä pystynyt enää jatkamaan. Vaikka toivo menetyksen ylipääsemisestä oli jo vilkahtanut tekstissä vahvasti.
Kun tässä nyt innostus kirjoittamiseen on löytymässä, niin päivitellään nyt tätäkin blogia. Lukeminen on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän sivuosassa, mutta muutamia kirjoja nyt kuitenkin joka kuukausi.
Aloitan kuitenkin kirjalla jota en ole edes saanut vielä luettua loppuun.Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on ainakin ensimmäiseltä osaltaan hieno kirja. Intohimoisesti taiteesta ja siinä ympäristössä New Yorkissa elävistä ihmisistä kertova teos. Ainakin teoksen ensimmäinen osa on hyvin kirjoitettu, ja myös Kristiina Rikmanin käännös on hieno. Lukeminen on helppoa, ja pohdinta siitä mitä 70- ja 80-luvun newyorkilaisen päässä mahtoi pyöriä on mielekästä. Ajallisesti ei niin pitkä aika, mutta maailmallisesti kuitenkin. Teksti siis on klassisesti myös ajatuksia herättävää.
Sitten alkoi romaanin toinen osa ja käsittämätön tragedia ottaa osaa hienoon tarinaan. Mä pystyin lukemaan vielä vähän eteenpäin, kyynelten läpi. Kuvaavaa on se että luin iltasella toista osaa varmaan reilut 80 sivua ja itkin niin paljon, että heräsin yöllä valtavaan päänsärkyyn. En pystynyt enää jatkamaan. Vaikka kirja ei todellakaan ole raaka, tai väkivaltainen, vaan oikeasti hieno kuvaus menetyksestä. Ja varmasti ansaitsisi loppuun luvun. Mutta mulla soi päässä vain Maarit Hurmerinnan Lainaa vain, enkä pystynyt enää jatkamaan. Vaikka toivo menetyksen ylipääsemisestä oli jo vilkahtanut tekstissä vahvasti.
maanantai 4. marraskuuta 2013
Tarhapäivä
Eve Hietamies, Tarhapäivä
Urhoa odotellessa lukasin (juuri äitiytyneen ystäväni suosittelusta) Hietamiehen Yösyöttö romaanin. Se osui ja upposi. Esikoisensa kanssa yksin jääneen Antin tarina oli hauska ja koskettava. Ja liippasi niin läheltä. Taisin lukasta sen yhdessä yössä, josta itkin puolet. Käsittääkseni sen on lukenut aika moni muukin esikoistaan odottava tuleva äiti sekä isä. Ja tykänny.
Itsenäisenä tarinanakin toimivaa jatko-osaa, eli Tarhapäivää etsin pokkarina jonkin aikaa. Tuntui olevan suosittu, tai liian pieni painos, koska oli joka paikassa loppu. Löytyi kuitenkin ja nyt Hilkkaa odottaessani luin jatko-osan.
Tämäkin tarina oli helppo lukuinen, meni yhdessä päivässä. Tosin tällä kertaa ilman kyyneleitä. En nimittäin päässyt ollenkaan samallalailla tunteella mukaan tarinaan kuin Yösyötössä. Ehkä sitä on kyynistynyt parissa vuodessa, tai sitten juoni ei vain koskettanut. Antti oli edelleen symppis. Mutta jokin ei vain natsannut. Tai sitten odotin liikaa, koska Yösyötöstä olin saanut niin paljon.
Mutta tulipahan luettua. Ja opinhan mä varmasti tästäkin jotain uutta. En vaan enää muista mitä.
Urhoa odotellessa lukasin (juuri äitiytyneen ystäväni suosittelusta) Hietamiehen Yösyöttö romaanin. Se osui ja upposi. Esikoisensa kanssa yksin jääneen Antin tarina oli hauska ja koskettava. Ja liippasi niin läheltä. Taisin lukasta sen yhdessä yössä, josta itkin puolet. Käsittääkseni sen on lukenut aika moni muukin esikoistaan odottava tuleva äiti sekä isä. Ja tykänny.
Itsenäisenä tarinanakin toimivaa jatko-osaa, eli Tarhapäivää etsin pokkarina jonkin aikaa. Tuntui olevan suosittu, tai liian pieni painos, koska oli joka paikassa loppu. Löytyi kuitenkin ja nyt Hilkkaa odottaessani luin jatko-osan.
Tämäkin tarina oli helppo lukuinen, meni yhdessä päivässä. Tosin tällä kertaa ilman kyyneleitä. En nimittäin päässyt ollenkaan samallalailla tunteella mukaan tarinaan kuin Yösyötössä. Ehkä sitä on kyynistynyt parissa vuodessa, tai sitten juoni ei vain koskettanut. Antti oli edelleen symppis. Mutta jokin ei vain natsannut. Tai sitten odotin liikaa, koska Yösyötöstä olin saanut niin paljon.
Mutta tulipahan luettua. Ja opinhan mä varmasti tästäkin jotain uutta. En vaan enää muista mitä.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Nainen katolla
Maija Vilkkumaa, Nainen katolla
Olen ollut Maija Vilkkumaan musiikin ystävä jo tovin. (Kiitos entisen kämppikseni!) Sanoitukset ovat kolahtaneet ja tuntuneet aina kovin ajankohtaisilta. Ja nokkelilta. Jopa omaan elämään sopivilta.
Niinpä tartuin innosta pinkeänä Vilkkumaan esikoisteokseen Nainen katolla, joka on ilmestynyt tänä vuonna. Suuret odotukset, jotka teos pyrki kovasti myös täyttämään.
Tarina itsessään kertoo muutaman ihmisen elämänkohtaloiden yhteen lomittautumisesta. Haaveileva kotiäiti, fooruminatsi, nuori anarkisti, juorutoimittaja ja pelialanyrittäjä. Kaikkien teot ja tekemättäjättämiset verkostuvat keskenään. Juoni sinällään ei multa saa mitään erityisen suurta hehkutusta. Osa hahmoista on aika kliseisiä, mutta niinhän ihmiset ovat. Ainakin jos niitä halutaan käyttää Vilkkumaan tyylisesti ajatusten välittäjinä, ei niinkään toimintahahmoina.
Mistä tykkäsin erityisesti on Vilkkumaan oivaltavuus. Ihan kuin välillä olisin elänyt jossain laulun sanoituksissa tai Ylen pyöreässä pöydässä. Tai siltä musta tuntuu. Kun en päässyt yli kirjailijan hahmosta. Mut ei se haittaa, koska pidän Vilkkumaasta. Hän on fiksu, ja ajattelevainen. Ja pirun oivaltava. Aihepiirit joita kirjassa käsitellään ovat ajankohtaisia, lähestyttäviä ja hienosti käsitelty.
Tykkäsin.
Olen ollut Maija Vilkkumaan musiikin ystävä jo tovin. (Kiitos entisen kämppikseni!) Sanoitukset ovat kolahtaneet ja tuntuneet aina kovin ajankohtaisilta. Ja nokkelilta. Jopa omaan elämään sopivilta.
Niinpä tartuin innosta pinkeänä Vilkkumaan esikoisteokseen Nainen katolla, joka on ilmestynyt tänä vuonna. Suuret odotukset, jotka teos pyrki kovasti myös täyttämään.
Tarina itsessään kertoo muutaman ihmisen elämänkohtaloiden yhteen lomittautumisesta. Haaveileva kotiäiti, fooruminatsi, nuori anarkisti, juorutoimittaja ja pelialanyrittäjä. Kaikkien teot ja tekemättäjättämiset verkostuvat keskenään. Juoni sinällään ei multa saa mitään erityisen suurta hehkutusta. Osa hahmoista on aika kliseisiä, mutta niinhän ihmiset ovat. Ainakin jos niitä halutaan käyttää Vilkkumaan tyylisesti ajatusten välittäjinä, ei niinkään toimintahahmoina.
Mistä tykkäsin erityisesti on Vilkkumaan oivaltavuus. Ihan kuin välillä olisin elänyt jossain laulun sanoituksissa tai Ylen pyöreässä pöydässä. Tai siltä musta tuntuu. Kun en päässyt yli kirjailijan hahmosta. Mut ei se haittaa, koska pidän Vilkkumaasta. Hän on fiksu, ja ajattelevainen. Ja pirun oivaltava. Aihepiirit joita kirjassa käsitellään ovat ajankohtaisia, lähestyttäviä ja hienosti käsitelty.
Tykkäsin.
tiistai 15. lokakuuta 2013
Minun suomalainen vaimoni
Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni.
Yöpöydälläni on aloitettuna varmaan 10 teosta. Mikään niistä ei vaan jaksa kiinnostaa loppuun asti.
Kun illalla aina väsyttää, eikä keskittyminen riitä.
Mut sitten nappasin lainaksi saadun pikku pokkarin. Ja päätin että väsytti tai ei, joka päivä on valvottava kymppiin asti. Eli sain kirjan jopa luettua!
Ja hauskahan se oli. Tämä minun suomalainen vaimoni. Pieni saksalainen rakkauden tunnustus Suomelle (ja vaimolleen) Ja tarina vielä liippasi jotenkin niin läheltä. Mies kotoisin Badenista (eli nykyisestä Baden-Wurttenbergistä, missä me asutaan nyt), opiskelut vaimolla Turussa, ja vielä yhteinen Erasmus vuosi Espanjan Andalusiassa. Niin kai jo sen takia mua nauratti ja hykerrytti. Ehkä vähän jopa kosketti.
Tosin on kyllä todettava, että nyt muutaman tälläisen ulkolaisen Suomesta kirjoittaman kirja lukeneena, alkaa hieman kliseet ärsyttämään. Vaikka onhan Suomi toki aika kliseinen, suomalaiselle ainakin. Marimekkoa ja Iittalaa. Helvetin kylmä talvi. Pitkään pimeää. Ja paljon metsää. Ja hulavattomasti käyttäytyvät naiset kesä yössä.
Yöpöydälläni on aloitettuna varmaan 10 teosta. Mikään niistä ei vaan jaksa kiinnostaa loppuun asti.
Kun illalla aina väsyttää, eikä keskittyminen riitä.
Mut sitten nappasin lainaksi saadun pikku pokkarin. Ja päätin että väsytti tai ei, joka päivä on valvottava kymppiin asti. Eli sain kirjan jopa luettua!
Ja hauskahan se oli. Tämä minun suomalainen vaimoni. Pieni saksalainen rakkauden tunnustus Suomelle (ja vaimolleen) Ja tarina vielä liippasi jotenkin niin läheltä. Mies kotoisin Badenista (eli nykyisestä Baden-Wurttenbergistä, missä me asutaan nyt), opiskelut vaimolla Turussa, ja vielä yhteinen Erasmus vuosi Espanjan Andalusiassa. Niin kai jo sen takia mua nauratti ja hykerrytti. Ehkä vähän jopa kosketti.
Tosin on kyllä todettava, että nyt muutaman tälläisen ulkolaisen Suomesta kirjoittaman kirja lukeneena, alkaa hieman kliseet ärsyttämään. Vaikka onhan Suomi toki aika kliseinen, suomalaiselle ainakin. Marimekkoa ja Iittalaa. Helvetin kylmä talvi. Pitkään pimeää. Ja paljon metsää. Ja hulavattomasti käyttäytyvät naiset kesä yössä.
maanantai 7. lokakuuta 2013
Liitto
Tuomas Kyrö, Liitto.
Okei, heti alkuun on myönnettävä jotain. Olin jotenkin luokitellut Kyrön kokonaan Mielensäpahoittajan mukaan. Se oli ensimmäinen häneltä kuulleeni teos, joten en ajatellut häntä näin rikkaaksi kirjoittajaksi. Enemmänkin koomikoksi. Tai ehkä enemminkin hyvin kevyeksi kirjailijaksi. Mutta mieli muuttuu.
Liitto on Kyrön alkutuotantoa. Ilmestynyt jo vuonna 2005. Kertoo hyvin omasta kirjallisuustietämykseni tasosta etten todellakaan tälläsestä tiennyt. Pieni helmi kuitenkin. Mieleen tulee kuvailevana sanana rujo. Tarinan ihmiset olivat jotenkin niin lähestyttäviä. Uskottavia. Mutta aikakausi ja tapahtumat tekivät heistä kuitenkin uhrimaisia. Uhrimaisia? Onko se edes adjektiivi. Huono arvostelu tämä on kun en saa ajatustani ulos kauniisti.
Pidin kuitenkin tarinasta kovasti. Välillä lukiessa tosin rintaa hieman kiristi, ja olisin toivonut pientä toivoa ja onnea myös tarinan päähenkilöille. Mutta harvoin se elämässä taitaa niin mennä.
Lisäpisteitä Urhosta.
Okei, heti alkuun on myönnettävä jotain. Olin jotenkin luokitellut Kyrön kokonaan Mielensäpahoittajan mukaan. Se oli ensimmäinen häneltä kuulleeni teos, joten en ajatellut häntä näin rikkaaksi kirjoittajaksi. Enemmänkin koomikoksi. Tai ehkä enemminkin hyvin kevyeksi kirjailijaksi. Mutta mieli muuttuu.
Liitto on Kyrön alkutuotantoa. Ilmestynyt jo vuonna 2005. Kertoo hyvin omasta kirjallisuustietämykseni tasosta etten todellakaan tälläsestä tiennyt. Pieni helmi kuitenkin. Mieleen tulee kuvailevana sanana rujo. Tarinan ihmiset olivat jotenkin niin lähestyttäviä. Uskottavia. Mutta aikakausi ja tapahtumat tekivät heistä kuitenkin uhrimaisia. Uhrimaisia? Onko se edes adjektiivi. Huono arvostelu tämä on kun en saa ajatustani ulos kauniisti.
Pidin kuitenkin tarinasta kovasti. Välillä lukiessa tosin rintaa hieman kiristi, ja olisin toivonut pientä toivoa ja onnea myös tarinan päähenkilöille. Mutta harvoin se elämässä taitaa niin mennä.
Lisäpisteitä Urhosta.
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Fifth Shades of Grey
EL James: Fifty Shades of Gray
Paljon polemiikkia ja keskustelua muun muassa feministien ja kotirouvien parissa maailmanlaajuisesti herättänyt Fifth Shades of Grey. Mitä siitä sanoisin? Ostin kirjan melkeinpä vahingossa jo aikoja sitten. Aloitin lukemaan, kesken jäi jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Nettiä selatessa huomasin nousevaa kohua teoksen ympärillä. Keskustelua nettipalstoilla ja ajankohtaisohjelmissa, niin Saksassa kuin Suomessa. Mietin etten antanut teokselle tarpeeksi mahdollisuuksia ja aloitin uudestaan. Sain luettua noin 100 sivua, kesken jäi taas.
Joululoman jälkeen tein itseni kanssa sopimuksen ettei uusia kirjoja saa ostaa ennenkuin vanhat on luettu. Oli pakko siis tarttua jälleen myös tähän nuoren, juuri valmistuneen ja herttileijaa naisen sekä hieman vanhemman, järisyttävän komean ja rikkaan, mutta sisäisesti haavoittuneen ja sm harrastavan miehen suhteeseen. Voi taivas. Nyt on pakko luovuttaa. Ei pysty. Ja mä oon sentään vanha markanrakkauksien vannomaton fani.
Miksi en saa luettua kirjaa loppuun? Englanti on hyvin yksinkertaista ja luettavaa. Ehkä hieman markanrakkauksien tavoin kirjoittu eli ei niin kovin laadunkasta tekstiä, muttei se minua niin haittaa. Varsinkaan vieraalla kielellä luettaessa. Teemat ne on mitä tökkii. En vain pääse millään tasolla sisälle juonen "järkevyyteen". Sisällä sykkii pieni kotirouva-feministi, jonka mielestä koko kirja on kyllä yhtä sontaa.
Pistän ebayhin myyntiin.
Paljon polemiikkia ja keskustelua muun muassa feministien ja kotirouvien parissa maailmanlaajuisesti herättänyt Fifth Shades of Grey. Mitä siitä sanoisin? Ostin kirjan melkeinpä vahingossa jo aikoja sitten. Aloitin lukemaan, kesken jäi jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Nettiä selatessa huomasin nousevaa kohua teoksen ympärillä. Keskustelua nettipalstoilla ja ajankohtaisohjelmissa, niin Saksassa kuin Suomessa. Mietin etten antanut teokselle tarpeeksi mahdollisuuksia ja aloitin uudestaan. Sain luettua noin 100 sivua, kesken jäi taas.
Joululoman jälkeen tein itseni kanssa sopimuksen ettei uusia kirjoja saa ostaa ennenkuin vanhat on luettu. Oli pakko siis tarttua jälleen myös tähän nuoren, juuri valmistuneen ja herttileijaa naisen sekä hieman vanhemman, järisyttävän komean ja rikkaan, mutta sisäisesti haavoittuneen ja sm harrastavan miehen suhteeseen. Voi taivas. Nyt on pakko luovuttaa. Ei pysty. Ja mä oon sentään vanha markanrakkauksien vannomaton fani.
Miksi en saa luettua kirjaa loppuun? Englanti on hyvin yksinkertaista ja luettavaa. Ehkä hieman markanrakkauksien tavoin kirjoittu eli ei niin kovin laadunkasta tekstiä, muttei se minua niin haittaa. Varsinkaan vieraalla kielellä luettaessa. Teemat ne on mitä tökkii. En vain pääse millään tasolla sisälle juonen "järkevyyteen". Sisällä sykkii pieni kotirouva-feministi, jonka mielestä koko kirja on kyllä yhtä sontaa.
Pistän ebayhin myyntiin.
torstai 17. tammikuuta 2013
Kerjäläinen ja jänis
Tuomas Kyrö, Kerjäläinen ja jänis.
Jos Miika Nousiainen pääsi yllättämään Metsäjätillään, niin saman teki Tuomas Kyrö Kerjäläinen ja jänis teoksellaan. Kuin Nousiaisenkin edellisten teosten kanssa, myös Kyrön Mielensäpahoittaja sekä Miniä ovat viime vuoden aikana tulleet luetuiksi ja arvostelut makaavat luonnoksina jossain tämän blogin syövereissä. Tämä Kerjäläinen ja jänis, vaikkakin luettu vasta näiden edellämainittujen jälkeen, saa kuitenkin ensin palstansa. Erikoinen pieni teos. Ja niin kuitenkin sitä itseään.
Tarina lyhykäisyydessään kertoo romanialaisen kerjäläisen melko absurdin seikkailun Suomen kauniissa maassa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään raa´asta kerjäläistarinasta, vaan enemminkin tutkimusmatka suomalaiseen yhteiskuntaan ja siinä vallitseviin erikoisiin tilanteisiin. Hyvä tarina, mutta kyllä pisti lukijan välillä koville. Helppolukuinen kylläkin, tämänkin sai helposti iltapäivän ja illana aikana luettua.
Mikä sitten jäi tälle lukijalle päällimmäiseksi mielikuvaksi? Hämmennys. Ja estoton kirjailijan mielikuvituksen ihailu. Mistä kirjailijan mieleen syntyy tuollaisia tarinoita? Jotenkin niin hienoa saada niitä sitten lukea, ja saada hieman lisä syvyyttä myös omaan ajatteluun. Ja hieman kuitenkin mietin mitä järkeä koko teoksessa oli. Ja tarviko siinä olla järkeä? Pidin kyllä lukemastani, mutta miksi?
Jos Miika Nousiainen pääsi yllättämään Metsäjätillään, niin saman teki Tuomas Kyrö Kerjäläinen ja jänis teoksellaan. Kuin Nousiaisenkin edellisten teosten kanssa, myös Kyrön Mielensäpahoittaja sekä Miniä ovat viime vuoden aikana tulleet luetuiksi ja arvostelut makaavat luonnoksina jossain tämän blogin syövereissä. Tämä Kerjäläinen ja jänis, vaikkakin luettu vasta näiden edellämainittujen jälkeen, saa kuitenkin ensin palstansa. Erikoinen pieni teos. Ja niin kuitenkin sitä itseään.
Tarina lyhykäisyydessään kertoo romanialaisen kerjäläisen melko absurdin seikkailun Suomen kauniissa maassa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään raa´asta kerjäläistarinasta, vaan enemminkin tutkimusmatka suomalaiseen yhteiskuntaan ja siinä vallitseviin erikoisiin tilanteisiin. Hyvä tarina, mutta kyllä pisti lukijan välillä koville. Helppolukuinen kylläkin, tämänkin sai helposti iltapäivän ja illana aikana luettua.
Mikä sitten jäi tälle lukijalle päällimmäiseksi mielikuvaksi? Hämmennys. Ja estoton kirjailijan mielikuvituksen ihailu. Mistä kirjailijan mieleen syntyy tuollaisia tarinoita? Jotenkin niin hienoa saada niitä sitten lukea, ja saada hieman lisä syvyyttä myös omaan ajatteluun. Ja hieman kuitenkin mietin mitä järkeä koko teoksessa oli. Ja tarviko siinä olla järkeä? Pidin kyllä lukemastani, mutta miksi?
Metsäjätti
Miika Nousiainen, Metsäjätti.
No niin. Olen lukenut vuoden sisään nyt kolme Nousiaisen kirjaa. Kahdesta aiemmasta, Maanikanvaara ja Vadelmavenepakolainen, minulla on luonnokset tehtynä tähän blogiin, muttei juuri mitään sanottovaa. Niitä kun luin niin ääneen nauroin ja pidin kovasti kummastakin. Saivat ne toki myös ajattelemaa suomalaisen (ja tietenkin ruotsalaisen) yhteiskunnan ja mielenlaadun erityispiirteitä, mutta pääasiassa vain nauroin. Ja sitä odotin myös joululomalla hankkimastani uutukaisesta. Toisin kävi.
Tiedä sitten jylläävätkö hormoonit liikaa, mutta itkin valtoimenaan läpi koko Metsäjätin. (Joka onneksi helppolukuisena meni päivässä, ettei koko viikkoa tarvinnut itkeä.) Kirja kertoo menestyneestä paperitehdaskaupungin kasvatista, joka palaa kotikaupunkiinsa tehtaan omistavan yhtiön mustana lintuna. Kansainvälinen menestys vaatii tehostamista ja irtisanomisia, ja niitä tämä sympaattinen kotikylän kasvatti tuo tullessaa. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin.
Siihen omaan reaktiooni tarinaa lukiessani. Ehkä siinä oli kuitenkin vain liikaa yhtymäkohtia omaan elämään. Nimenomaan se nykyisyydestä kertova osa kirjasta. Irtisanomiset ja elämän raakuus. Kun se kuitenkin on leijunut tässäkin perheessä jatkuvana uhkana kolme vuotta, kunnes viime kesänä rysähti. Jotenkin oli vaan helppo samaistua, varsinkin kun laajemmin alkoi miettimään koko Salon kohtaloa.
Ja vielä kun päähenkilön rouvakin oli raskaana.
Suosittelen tätäkin Nousiaista. Nousiaisen luomat hahmot ovat inhimillisiä ja niin kovin aitoja. Ehdottomasti kirjan parasta antia.
No niin. Olen lukenut vuoden sisään nyt kolme Nousiaisen kirjaa. Kahdesta aiemmasta, Maanikanvaara ja Vadelmavenepakolainen, minulla on luonnokset tehtynä tähän blogiin, muttei juuri mitään sanottovaa. Niitä kun luin niin ääneen nauroin ja pidin kovasti kummastakin. Saivat ne toki myös ajattelemaa suomalaisen (ja tietenkin ruotsalaisen) yhteiskunnan ja mielenlaadun erityispiirteitä, mutta pääasiassa vain nauroin. Ja sitä odotin myös joululomalla hankkimastani uutukaisesta. Toisin kävi.
Tiedä sitten jylläävätkö hormoonit liikaa, mutta itkin valtoimenaan läpi koko Metsäjätin. (Joka onneksi helppolukuisena meni päivässä, ettei koko viikkoa tarvinnut itkeä.) Kirja kertoo menestyneestä paperitehdaskaupungin kasvatista, joka palaa kotikaupunkiinsa tehtaan omistavan yhtiön mustana lintuna. Kansainvälinen menestys vaatii tehostamista ja irtisanomisia, ja niitä tämä sympaattinen kotikylän kasvatti tuo tullessaa. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin.
Siihen omaan reaktiooni tarinaa lukiessani. Ehkä siinä oli kuitenkin vain liikaa yhtymäkohtia omaan elämään. Nimenomaan se nykyisyydestä kertova osa kirjasta. Irtisanomiset ja elämän raakuus. Kun se kuitenkin on leijunut tässäkin perheessä jatkuvana uhkana kolme vuotta, kunnes viime kesänä rysähti. Jotenkin oli vaan helppo samaistua, varsinkin kun laajemmin alkoi miettimään koko Salon kohtaloa.
Ja vielä kun päähenkilön rouvakin oli raskaana.
Suosittelen tätäkin Nousiaista. Nousiaisen luomat hahmot ovat inhimillisiä ja niin kovin aitoja. Ehdottomasti kirjan parasta antia.
Maisterisjätkä
Timo Soini, Maisterisjätkä.
Ostin Soinin teoksen aluperin isälleni isäinpäivälahjaksi. Kirjaa oli kehuttu ja ajattelin vankkumattoman perussuomalaisuuden vastustajan arvostavan saamaansa lahjaa. Pienen suostuttelun jälkeen sain hänet myös lukemaan kirjan. Ja hän toi sen minulle luettavaksi. Meillä sen luki kaksi anti-perussuomalaista. Ja täältä kirja lähti keskustalaisen anoppini matkaan, kunnes päätyi takaisin isäni kirjahyllyyn. Eikä kukaan kääntynyt matkalla perussuomalaisuuteen. Vaikka kirjasta se tuskin oli kiinni, se oli nimittäin viihdyttävä.
Soinin tyyli kirjoittaa on samanlainen kuin minkä kuvan hänestä saa muutenkin esim. television välityksellä. "Lupsakka" ja sanavalmis, tosin melko ehdoton. Ja vähän marttyyrimäinen. Mielenkiintoista oli lukea erillaisesta tiestä politiikan huipulle. Ja miten se on mahdollista suomalaisessa, melko pienessä ja sisäänpäin kääntyneessä yhteiskunnassa. Kovasti on Soinikin menestyksensä eteen tehnyt töitä. Ja vaikka mielipiteistä voi olla montaa mieltä, niin ulosannissaan Soini on kirjansakin perusteella suomalaisen politiikan huippua.
Suosittelen lukemaan. Ja toivoisin oikeastaan Soinilta uutta teosta. Olisi mielenkiintoista lukea perussuomalaisten jytkyn taustoja puolueen omalta kannalta.
Ostin Soinin teoksen aluperin isälleni isäinpäivälahjaksi. Kirjaa oli kehuttu ja ajattelin vankkumattoman perussuomalaisuuden vastustajan arvostavan saamaansa lahjaa. Pienen suostuttelun jälkeen sain hänet myös lukemaan kirjan. Ja hän toi sen minulle luettavaksi. Meillä sen luki kaksi anti-perussuomalaista. Ja täältä kirja lähti keskustalaisen anoppini matkaan, kunnes päätyi takaisin isäni kirjahyllyyn. Eikä kukaan kääntynyt matkalla perussuomalaisuuteen. Vaikka kirjasta se tuskin oli kiinni, se oli nimittäin viihdyttävä.
Soinin tyyli kirjoittaa on samanlainen kuin minkä kuvan hänestä saa muutenkin esim. television välityksellä. "Lupsakka" ja sanavalmis, tosin melko ehdoton. Ja vähän marttyyrimäinen. Mielenkiintoista oli lukea erillaisesta tiestä politiikan huipulle. Ja miten se on mahdollista suomalaisessa, melko pienessä ja sisäänpäin kääntyneessä yhteiskunnassa. Kovasti on Soinikin menestyksensä eteen tehnyt töitä. Ja vaikka mielipiteistä voi olla montaa mieltä, niin ulosannissaan Soini on kirjansakin perusteella suomalaisen politiikan huippua.
Suosittelen lukemaan. Ja toivoisin oikeastaan Soinilta uutta teosta. Olisi mielenkiintoista lukea perussuomalaisten jytkyn taustoja puolueen omalta kannalta.
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
Vapaa Velkua
Kalle Isokallio: Vapaa Velkua (vuodelta 1997)
Käteeni osui eräässä ylijäämäpaketissa minulle jäänyt Kalle Isokallion Vapaa Velkua, jo vuodelta 1997. Kirjailija Isokallio on minulle tuttu lähinnä keskustelijan roolistaan Ylen aamu-tv:n perjantain Jälkiviisaissa, sekä tietenkin urastaan Nokian johdossa. Jostain syystä ennakko asenne oli hyvinkin negatiivinen, johtuen enemmänkin Jälkiviisaista kuin Nokiasta. Varmasti ainakin osittain tästä syystä kirja oli lojunut lukemattomana kirjahyllyllä kuukausi kaupalla. Viime viikonloppuna se kuitenkin lopulta pääsi junalukemistooni matkalla Strassbourgiin. Ja hyvä niin!
Tarina itsessään oli hyvin viihdyttävä ja jotenkin nostalginen. Lukiessa täytyi toki koko ajan tsempata ja muistaa se tosiasia, että kirja on kirjoitettu todellakin jo ennen 2000-luvun vaihdetta. Poliittisessa satiirissa (jonka lajiin Vapaan Velkuan laittaisin) 15 vuotta on kuitenkin aika pitkä aika! Se ei kuitenkaan haitannut nautintoa jonka sain lukiessani Isokallion luomista hahmoista, ja pohtiessani kirjailijan ajatuksen juoksun kieroutta. Isokallio saa aikaan melkoista vekkulointia Velkualla. Ja minä sain aikamoisia katseita junassa naureskellessani kovaan ääneen velkualaisten vekkuloinnille.
Oman lisänsä kirjaan antoi tietenkin tuntemani koti-ikävä. Turunmaan saaristo ja kesä. Yksinkertainen elämäntapa ja suomalainen luonne. Aijai. Ja tavallaan nautin myös Helsingin herrojen ja saaristolaisten välisistä luonne ja ajattelutapa eroista. Ja olihan se niin hienoa huomata samaistuvansa enemmänkin maaseudeun ukkoihin, helsingin herrojen sijaan. Ja niin kyllä vähän toivoinkin!
Käteeni osui eräässä ylijäämäpaketissa minulle jäänyt Kalle Isokallion Vapaa Velkua, jo vuodelta 1997. Kirjailija Isokallio on minulle tuttu lähinnä keskustelijan roolistaan Ylen aamu-tv:n perjantain Jälkiviisaissa, sekä tietenkin urastaan Nokian johdossa. Jostain syystä ennakko asenne oli hyvinkin negatiivinen, johtuen enemmänkin Jälkiviisaista kuin Nokiasta. Varmasti ainakin osittain tästä syystä kirja oli lojunut lukemattomana kirjahyllyllä kuukausi kaupalla. Viime viikonloppuna se kuitenkin lopulta pääsi junalukemistooni matkalla Strassbourgiin. Ja hyvä niin!
Tarina itsessään oli hyvin viihdyttävä ja jotenkin nostalginen. Lukiessa täytyi toki koko ajan tsempata ja muistaa se tosiasia, että kirja on kirjoitettu todellakin jo ennen 2000-luvun vaihdetta. Poliittisessa satiirissa (jonka lajiin Vapaan Velkuan laittaisin) 15 vuotta on kuitenkin aika pitkä aika! Se ei kuitenkaan haitannut nautintoa jonka sain lukiessani Isokallion luomista hahmoista, ja pohtiessani kirjailijan ajatuksen juoksun kieroutta. Isokallio saa aikaan melkoista vekkulointia Velkualla. Ja minä sain aikamoisia katseita junassa naureskellessani kovaan ääneen velkualaisten vekkuloinnille.
Oman lisänsä kirjaan antoi tietenkin tuntemani koti-ikävä. Turunmaan saaristo ja kesä. Yksinkertainen elämäntapa ja suomalainen luonne. Aijai. Ja tavallaan nautin myös Helsingin herrojen ja saaristolaisten välisistä luonne ja ajattelutapa eroista. Ja olihan se niin hienoa huomata samaistuvansa enemmänkin maaseudeun ukkoihin, helsingin herrojen sijaan. Ja niin kyllä vähän toivoinkin!
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
Aida
Marja Leena Virtanen: Aida. Tammi 2010.
Ale-korista mukaan tarttui tuntemattoman (siis mulle tuntematon, ties vaikka olis mimmonen nimi piireissä) esikoiskirjailijan teos Aida. Voisin hävyttömästä väittää valinneeni kirjan tukeakseni suomalaista ja erityisesti varsinais-suomalaista kirjallisuutta. Mutta tuli mainittua tuo ale-kori.
Valinta ei kuitenkaan ollut täysin susi.
Tarinana Aida on melko raskas omaan makuuni. Päähenkilönä keski-ikäinen kotirouva, arvot 1950-luvulta, kaikki on jotenkin niin raskasta ja riipivää. Mikään ei oikein ole hyvin. Tarina kiertyy neljän sukupolven naisten ja näiden miesten väliseksi suhteeksi. Vaikiaa on ihmisten toisten kanssa elellä. Pidin kyllä tarinasta, joskin hetkittäin koin että aiheita oli ehkä hitusen liian paljon yhteen teokseen. Varsinkin kun kirja ei ole kovin pitkä. Näin ollen kaikista hyvistä ajatuksista tuli vain pieniä pyrähdyksiä tarinaan. Ja periaatteessa pidän tarinoista ytimekkäinä ja iskevinä.
Suurin syy miksi suosittelen kirjan lukemista, on sen itsessäni herättämä reaktio. Pari päivää kirjaa lukiessani huomasin nimittäin alkaneeni ajatella mitä keski-ikäiset naiset mahtavat päässään ajatella. Ja nimenomaan itsestään ja elämästää. Ovatko he onnellisia. Kaduttaako jonkin. Miten mahtaa suhteet lutviintua. En muista miettineeni näin pitkiin aikoihin. Välillä tosin voin kotvaseksi päästää mielikuvituksen valloilleen kun nään tai kuulen joidenkin ihmisten juttelevan hassuja. Silloin voin miettiä ketähän he ovat, ja mistä tulevat. Ja mitä miettivät.
Kirja sai minut siis miettimään mitä jokin toinen miettii itsestään. Normaalistihan minä (ja varmaan 90% muista) mietin mitä jokin ihminen miettii minusta.
Ale-korista mukaan tarttui tuntemattoman (siis mulle tuntematon, ties vaikka olis mimmonen nimi piireissä) esikoiskirjailijan teos Aida. Voisin hävyttömästä väittää valinneeni kirjan tukeakseni suomalaista ja erityisesti varsinais-suomalaista kirjallisuutta. Mutta tuli mainittua tuo ale-kori.
Valinta ei kuitenkaan ollut täysin susi.
Tarinana Aida on melko raskas omaan makuuni. Päähenkilönä keski-ikäinen kotirouva, arvot 1950-luvulta, kaikki on jotenkin niin raskasta ja riipivää. Mikään ei oikein ole hyvin. Tarina kiertyy neljän sukupolven naisten ja näiden miesten väliseksi suhteeksi. Vaikiaa on ihmisten toisten kanssa elellä. Pidin kyllä tarinasta, joskin hetkittäin koin että aiheita oli ehkä hitusen liian paljon yhteen teokseen. Varsinkin kun kirja ei ole kovin pitkä. Näin ollen kaikista hyvistä ajatuksista tuli vain pieniä pyrähdyksiä tarinaan. Ja periaatteessa pidän tarinoista ytimekkäinä ja iskevinä.
Suurin syy miksi suosittelen kirjan lukemista, on sen itsessäni herättämä reaktio. Pari päivää kirjaa lukiessani huomasin nimittäin alkaneeni ajatella mitä keski-ikäiset naiset mahtavat päässään ajatella. Ja nimenomaan itsestään ja elämästää. Ovatko he onnellisia. Kaduttaako jonkin. Miten mahtaa suhteet lutviintua. En muista miettineeni näin pitkiin aikoihin. Välillä tosin voin kotvaseksi päästää mielikuvituksen valloilleen kun nään tai kuulen joidenkin ihmisten juttelevan hassuja. Silloin voin miettiä ketähän he ovat, ja mistä tulevat. Ja mitä miettivät.
Kirja sai minut siis miettimään mitä jokin toinen miettii itsestään. Normaalistihan minä (ja varmaan 90% muista) mietin mitä jokin ihminen miettii minusta.
Steve Jobs
Walter Isaacson: Steve Jobs.
Mä en tiedä mistä mulle tuli tarve tilata tämä tiiliskivi keväiseksi lukemiseksi. Varmaan kun oma ukko siellä Noksulla ahersi, niin ajattelin selvittää mikä/kuka (postuumisti toki) heidät tuhoon syöksee. Noh, tilasin kirjan englanniksi, vaikka suomeksi olisi vissiin amazonilta myös saanut. Mutta tunnetusti niin pirusti kalliimalla, ja alkuperäiskieli on kuitenkin englanti.
Ja hyvää englantia olikin. Oli muutenkin hienosti toteutettu ja kirjoitettu kirja. Tuli vaikutelma että kirjoittaja pyrki olemaan rehellinen, analyyttinen ja samalla kuitenkin hienotunteinen. Ei nimittäin varmasti ollut helppo kirja kirjoittaa. Kirjoituksen kohde oli kuitenkin jo kuolemaisillaan ja tunnetusti aika vittumainen tyyppi. Silti kirjoittaja sai kirjan elämään hienosti niin inhimillisesti kuin kerronnallisesti. Jopa minä, humanisti joka en ymmärrä tuon taivaallista tietotekniikasta taikka "busineksesta", sain kirjasta hirmusesti irti. Noh, kehut sikseen. Oli se meinaan aikamoinen tyyppi tuo Jobs. Ajatuksia herättävä.
Ja ajatuksia heräsi suuntaan jos toiseenkin. Lukiessani pohdin hirmusesti sitä miten joistain tulee suuria menestyjiä, ajattelijoita tai mullistajia. Niinkuin Jobs. Mitä se vaatii ihmisen luonteelta. Voiko ns. hyvä tyyppi olla super menestyjä? Tai onnellinen. Jobs on selvästi ollut melko (h)ankara, niin muille kuin itselleenkin. Jobs on kuitenkin ääriesimerkki. Mutta noin niinkuin pienemmälläkin tasolla. Onko se mahdollista, menestys hyvänä ihmisenä?
Tämä sai ajattelemaan (tietenkin) itseäni. Perusheppu. Ei osaamista, ei erityisiä ajatuksia. Luuseri kaikella maallisen mammonan menestyksen tasolla. Mutta onnellinen. Tyytyväinen saavuttamaansa, itseensä ja ympäristöönsä. Oman itsensä vertaaminen Jobs kaltaiseen ihmiseen on kuitenkin tyhmää ja hieman turhaakin, mutta opin kuitenkin taas valtavasti itsestäni. Siitä mitä haluan ja siitä mitä ehdottomasti en halua. Ja millaiseksi en missään nimessä halua.
Oliko Jobs onnellinen. Sitä mietin läpi kirjan. Vai onko se mahdollista kun aina pyrkii niin kovasti parempaan? Vai onko kysymys oikeasti edes millään asteella relevantti tai sen esille tuominen edes tuollaisen kirjan tarkoitus? Hhm. Ja mitä on onnellisuus itse kunkin päässä?
Pakko vielä todeta että Apple itsessään merkitsee minulle jostain kumman syystä "hipsteryyden" yditä. Älkää kysykö miksi. Senkin sopulit. Pikkasen pilkkaava mielikuva jäänyt minun ajatuksiini Applen käyttäjistä. Ehkä se johtuu omasta vahvasta Nokia kytköksestä ja suomalaisen lehdistön ajamasta mielikuvasta Applesta Nokian ykkös alasajajana. Mitä se tuskin kuitenkaan on. Tai jos on, niin mitä välii?? Ehkä voisin yrittää aloitaa vaihtamaan mielipidettä. Isaacsonin kirjan lukeminen oli siinä hyvä avaus.
Vaikka olihan se Jobs jotenkin kaikkien hipstereiden isä.
Mä en tiedä mistä mulle tuli tarve tilata tämä tiiliskivi keväiseksi lukemiseksi. Varmaan kun oma ukko siellä Noksulla ahersi, niin ajattelin selvittää mikä/kuka (postuumisti toki) heidät tuhoon syöksee. Noh, tilasin kirjan englanniksi, vaikka suomeksi olisi vissiin amazonilta myös saanut. Mutta tunnetusti niin pirusti kalliimalla, ja alkuperäiskieli on kuitenkin englanti.
Ja hyvää englantia olikin. Oli muutenkin hienosti toteutettu ja kirjoitettu kirja. Tuli vaikutelma että kirjoittaja pyrki olemaan rehellinen, analyyttinen ja samalla kuitenkin hienotunteinen. Ei nimittäin varmasti ollut helppo kirja kirjoittaa. Kirjoituksen kohde oli kuitenkin jo kuolemaisillaan ja tunnetusti aika vittumainen tyyppi. Silti kirjoittaja sai kirjan elämään hienosti niin inhimillisesti kuin kerronnallisesti. Jopa minä, humanisti joka en ymmärrä tuon taivaallista tietotekniikasta taikka "busineksesta", sain kirjasta hirmusesti irti. Noh, kehut sikseen. Oli se meinaan aikamoinen tyyppi tuo Jobs. Ajatuksia herättävä.
Ja ajatuksia heräsi suuntaan jos toiseenkin. Lukiessani pohdin hirmusesti sitä miten joistain tulee suuria menestyjiä, ajattelijoita tai mullistajia. Niinkuin Jobs. Mitä se vaatii ihmisen luonteelta. Voiko ns. hyvä tyyppi olla super menestyjä? Tai onnellinen. Jobs on selvästi ollut melko (h)ankara, niin muille kuin itselleenkin. Jobs on kuitenkin ääriesimerkki. Mutta noin niinkuin pienemmälläkin tasolla. Onko se mahdollista, menestys hyvänä ihmisenä?
Tämä sai ajattelemaan (tietenkin) itseäni. Perusheppu. Ei osaamista, ei erityisiä ajatuksia. Luuseri kaikella maallisen mammonan menestyksen tasolla. Mutta onnellinen. Tyytyväinen saavuttamaansa, itseensä ja ympäristöönsä. Oman itsensä vertaaminen Jobs kaltaiseen ihmiseen on kuitenkin tyhmää ja hieman turhaakin, mutta opin kuitenkin taas valtavasti itsestäni. Siitä mitä haluan ja siitä mitä ehdottomasti en halua. Ja millaiseksi en missään nimessä halua.
Oliko Jobs onnellinen. Sitä mietin läpi kirjan. Vai onko se mahdollista kun aina pyrkii niin kovasti parempaan? Vai onko kysymys oikeasti edes millään asteella relevantti tai sen esille tuominen edes tuollaisen kirjan tarkoitus? Hhm. Ja mitä on onnellisuus itse kunkin päässä?
Pakko vielä todeta että Apple itsessään merkitsee minulle jostain kumman syystä "hipsteryyden" yditä. Älkää kysykö miksi. Senkin sopulit. Pikkasen pilkkaava mielikuva jäänyt minun ajatuksiini Applen käyttäjistä. Ehkä se johtuu omasta vahvasta Nokia kytköksestä ja suomalaisen lehdistön ajamasta mielikuvasta Applesta Nokian ykkös alasajajana. Mitä se tuskin kuitenkaan on. Tai jos on, niin mitä välii?? Ehkä voisin yrittää aloitaa vaihtamaan mielipidettä. Isaacsonin kirjan lukeminen oli siinä hyvä avaus.
Vaikka olihan se Jobs jotenkin kaikkien hipstereiden isä.
Muumipappa ja meri
Tove Jansson: Muumipappa ja meri.
En lukenut nuorempana lainkaan muumeja tai katsonut niitä televisiosta. Liekö tähän syy, että hitiksi muodostunut japanilainen animaatiosarja tuli vasta ollessani hieman vanhempi vai jos muumit eivat silloin olleetkaan se it-juttu. Oliko silloin kultaisella 80-luvulla edes muumimukeja? (Googletin nopeasti oli niitä, wov!) No kuitenkin nyt, kun poikanen on siitä iässä että hänelle pitää muumeja tunkea joka välissä, niin ajattelin lukasta Janssonin muumikirjat läpi. Ja tiukkana mutsina tietenkin tutkia mistä tässä ilmiössä oikeen on kysymys ja kannattaako niitä arvoja pojalle änkeä. Kun muutaman kirjan vielä alennuksesta löysin niin ostin ne tuliaisiksi itselleni viimeksi Suomessa vieraillessa. Janssonilta olen lukenut aiemmin ruotsiksi Sommerbokenin ja se (mitä siitä ymmärsin) oli hieno ja tunnelmmallinen teos.
Mutta siis itse teokseen. Mitä tulee ekana mieleen. Pelottava. Mua jotenkin pelotti koko ajan. Muumipeikon puolesta, ja miten ne vanhemmat päästää sen Pikku Myyn aina yksin ulos asumaan. Ja mitä jos se mörkö onkin tosi paha. Ja mitä jos se saari syö ne kaikki. Ja, ja, ja, ja. Okei. Mua siis pelotti. Tästä mä päättelin että Jansonin luoma maailma on niin erilainen kuin oma maailmani. Minun maailmassani yksin olo pienellä saarella on pelottaa. Ties kuka hullu sinne änkee kivääreineen. Että sillai alko mun mieli juosta muumeja lukiessa.
Pelkäämisen lisäksi mua sit vähän ärsytti, nimittäin itseni ja oma lukutyylini. Jostain kumman syystä mulle on jäänyt sellanen olo et jengi (tässä yhteydessä siis lähinnä kaverit ja jotkut muut FB tutut tai tuntemattomat, siis kaikki) aina siteeraa muumeja joissain hienoissa paikoissa. Noh, välillä mä huomasin itse lukevani niin et mietin "oisko tosta lauseesta siteeraukseksi johonkin näppärään paikkaan". Siis WTF? Maailman typerin tapa lukea, ja niin ku mihin näppärään paikkaan? Ärsytti et yritin jotenki olla näppärämpi kuin olen.
Noh, saadessani itseltäni lukurauhan kirja parani huomattavasti. Voisin todeta Jansonin kirjan olevan helposti lähestyttävä ja humaani. Muumit ovat hieman hölmöjä ja viihdyttäviä. Edellisten lauseiden kliseisyydestä huolimatta, näin tunsin. En kuitenkaan saanut mitään erityistä muumi herätystä. Sellainen sielukkuus ja syvällisyys jota ajattelin (ennakkokäsitykset ovat parhautta..) kirjoista löytyvän jäi osin vielä minulla löytymättä. Ne tulevat toivottavasti seuraavan muumi-kirjan jälkeen.
Paitsi Muumimamman kohdalla. Hän iski heti. Uusi idolini!!
En lukenut nuorempana lainkaan muumeja tai katsonut niitä televisiosta. Liekö tähän syy, että hitiksi muodostunut japanilainen animaatiosarja tuli vasta ollessani hieman vanhempi vai jos muumit eivat silloin olleetkaan se it-juttu. Oliko silloin kultaisella 80-luvulla edes muumimukeja? (Googletin nopeasti oli niitä, wov!) No kuitenkin nyt, kun poikanen on siitä iässä että hänelle pitää muumeja tunkea joka välissä, niin ajattelin lukasta Janssonin muumikirjat läpi. Ja tiukkana mutsina tietenkin tutkia mistä tässä ilmiössä oikeen on kysymys ja kannattaako niitä arvoja pojalle änkeä. Kun muutaman kirjan vielä alennuksesta löysin niin ostin ne tuliaisiksi itselleni viimeksi Suomessa vieraillessa. Janssonilta olen lukenut aiemmin ruotsiksi Sommerbokenin ja se (mitä siitä ymmärsin) oli hieno ja tunnelmmallinen teos.
Mutta siis itse teokseen. Mitä tulee ekana mieleen. Pelottava. Mua jotenkin pelotti koko ajan. Muumipeikon puolesta, ja miten ne vanhemmat päästää sen Pikku Myyn aina yksin ulos asumaan. Ja mitä jos se mörkö onkin tosi paha. Ja mitä jos se saari syö ne kaikki. Ja, ja, ja, ja. Okei. Mua siis pelotti. Tästä mä päättelin että Jansonin luoma maailma on niin erilainen kuin oma maailmani. Minun maailmassani yksin olo pienellä saarella on pelottaa. Ties kuka hullu sinne änkee kivääreineen. Että sillai alko mun mieli juosta muumeja lukiessa.
Pelkäämisen lisäksi mua sit vähän ärsytti, nimittäin itseni ja oma lukutyylini. Jostain kumman syystä mulle on jäänyt sellanen olo et jengi (tässä yhteydessä siis lähinnä kaverit ja jotkut muut FB tutut tai tuntemattomat, siis kaikki) aina siteeraa muumeja joissain hienoissa paikoissa. Noh, välillä mä huomasin itse lukevani niin et mietin "oisko tosta lauseesta siteeraukseksi johonkin näppärään paikkaan". Siis WTF? Maailman typerin tapa lukea, ja niin ku mihin näppärään paikkaan? Ärsytti et yritin jotenki olla näppärämpi kuin olen.
Noh, saadessani itseltäni lukurauhan kirja parani huomattavasti. Voisin todeta Jansonin kirjan olevan helposti lähestyttävä ja humaani. Muumit ovat hieman hölmöjä ja viihdyttäviä. Edellisten lauseiden kliseisyydestä huolimatta, näin tunsin. En kuitenkaan saanut mitään erityistä muumi herätystä. Sellainen sielukkuus ja syvällisyys jota ajattelin (ennakkokäsitykset ovat parhautta..) kirjoista löytyvän jäi osin vielä minulla löytymättä. Ne tulevat toivottavasti seuraavan muumi-kirjan jälkeen.
Paitsi Muumimamman kohdalla. Hän iski heti. Uusi idolini!!
Alku on aina vaikein
No niin. Mulla on ollut tämä blogi täällä roikkumassa jo vaikka kuinka kauan. Ja oon tänne jotain kirjoittanut, ja sitten taas poistanut. Tästä meinaan piti tulla paikka jossa mun ajatuksen virta ja ylevät ajatukset saisivat temmeltää. Harmi vaan että ne katosivat. Siis ajatukset, varsinkin ylevät.
No, tänään lenkillä tämä muistui mieleeni, kun mietin mitä olen lukenut tänä vuonna ja mitä niistä kirjoista mietin. Tulin ajatelleeksi, että voisin tätä pitää blogia tälläisenä yksityisenä kirja-arvostelu paikkana. Ja jos sattuisi käymään niin että joku muukin tänne eksyy (mikä hieman epätodennäköistä kun en ole tästä missään kertonut..), niin ei haittaa.
Niinpä siis aion tehdä. Kirjoittaa omat mietteeni luetuista kirjoista. Nimenomaan omat mietteeni ja omalla tyylilläni (eli lukuisilla kirjoitusvirheillä ja ajatuskatkoilla, heh!). En ole kultturelli taikka eritysen analyyttinen, enkä sellaiseksi aio ryhtyä. Joten taso olkoon omintakeinen.
No, tänään lenkillä tämä muistui mieleeni, kun mietin mitä olen lukenut tänä vuonna ja mitä niistä kirjoista mietin. Tulin ajatelleeksi, että voisin tätä pitää blogia tälläisenä yksityisenä kirja-arvostelu paikkana. Ja jos sattuisi käymään niin että joku muukin tänne eksyy (mikä hieman epätodennäköistä kun en ole tästä missään kertonut..), niin ei haittaa.
Niinpä siis aion tehdä. Kirjoittaa omat mietteeni luetuista kirjoista. Nimenomaan omat mietteeni ja omalla tyylilläni (eli lukuisilla kirjoitusvirheillä ja ajatuskatkoilla, heh!). En ole kultturelli taikka eritysen analyyttinen, enkä sellaiseksi aio ryhtyä. Joten taso olkoon omintakeinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)